Ei yksi Potter kesää tee

Tunnin aiheena oli Amerikan asuttaminen. Puhuin rautatien merkityksestä suuren mantereen asuttamisessa. Hetken mielijohteesta ja yleisöä kosiskellakseni nostin esiin tutuksi luulemani esimerkin. "Olette varmaan lukeneet sen Lucky Luke-sarjakuvan, jossa lähdetään vetämään kiskoja samaan aikaan eri puolilta mannerta ajatuksena kohdata puolivälissä?". En saanut odottamiani ymmärryksen nyökkäyksiä. Oivalluksen lamppu ei syttynyt yhdelläkään. Koko luokka täynnä eläviä kysymysmerkkejä. "Niin mikä Luuk?" joku uskalsi tiedustella. Kävi ilmi, että varjoaan nopeampi mies oli tuttu yhdelle, TV-sarjasta.

Olemme kaikki kuulleet tarinoita nuorison lukemattomuudesta, mutta näköjään se koskee myös sarjiksia. Aku Ankkaa lukuunottamatta kaikki täyttä usvaa. Ei kuulemma kiinnosta, liian vaivallosta, ei ole aikaa jne.

Tällaiselle ukolle, joka on kasvanut blytonien, dumas´n, tolkienien ja cslewisien kanssa, pelkkä ajatus kirjattomasta lapsuudesta on vankilatuomio. Edelleenkään aamupuuro ei uppoa ilman hesaria, eikä uni tule ilman puolen tunnin dekkarisessiota. Kahden tunnin työmatka taittuu joutuisasti äänikirjoja kuunnellen. Tiedonhaussa tartun kirjaan, en luota wikipediaan vaan painettuun sanaan.

Lukemattomuudella on pitkät seuraukset. Vaikutukset oppimiseen, keskittymiskykyyn jne ovat kiistattomat. Mutta kyse on muustakin. Kirjat ovat tehokkain tapa siirtää tietoa uusille sukupolville. Ne jatkavat elämäänsä aina uuden sukupolven käsissä saaden uusia tulkintoja. Kirjat muodostavat yhteisen kansanperinteen, romuttavat sukupolvien välisiä kuiluja. Se, jonka käsissä Tuntematon ei ole kulunut, ei ymmärrä suomalaisuudesta mitään. Luen, siis olen.