2 + 2 = 5

Lukuvuoden aikana olen puhunut Ukrainasta ja Trumpista aivan riittämiin. Aloitan aamun ekan tunnin aamurituaalilla, johon kuuluu YLE uutisten katsominen ja aiheiden purku opiskelijoiden kanssa. Tunnista siihen vierähtää hyvinkin puoli tuntia. Olen kuitenkin kokenut sen tarpeelliseksi, koska tosi moni nuori ei seuraa YLE:n uutistarjontaa, vaan saa tietonsa muista lähteistä. Toisinaan saan opiskelijoilta kysymyksiä siitä, että miten tämä liittyy historiaan. Siihen on tietysti helppo vastata. Ukrainan sotaa ei voi ymmärtää ilman riittävää tietämystä Neuvostoliitosta. Trumpin valtaannousu tuntuu täysin järjettömältä, jos ei tiedä, mitä maan sisällä on ainakin parin viime vuosikymmenen aikana tapahtunut. MAGA-politiikan juuret löytyvät USA:n 1820-luvulta lähtien harjoittamasta Monroen opista.

Olennaisempi asia on kuitenkin se, mikä on esimerkiksi noiden kahden aikamme ilmiön merkitys meidän suomalaisten ja yleisemmin länsimaisten demokratioiden kannalta. Mitä tapahtuu, jos Venäjä voittaa? Ja mitä väliä meille on vaikka sillä, että Trump haluaa rajoittaa sitä, mitä maan yliopistoissa saa tutkia ja millaisia sanoja tutkijat eivät saa käyttää.

Käytämme varsin usein sellaista diskurssia, jossa suomalaiset ovat ”samassa veneessä” mitä tulee Ukrainan sotaan ja Trumppiin. Eli että emme halua Venäjän voittavan tätä sotaa ja että meidän tulee tukea Ukrainaa. Tai siitä, että Trump on idiootti ja että hänen toimensa ovat Suomen kannalta haitallisia. Mieleeni on hiipinyt pelko siitä, että mitään ”suomalaisia” ei ole, eikä näin ollen samaa venettä. Ja vaikka vielä nyt voisikin olla, niin mahdollisesti kohta ei ole.

Pelon taustalla on ajatus siitä, että se, mikä on tapahtunut USA:ssa, voi tapahtua myös täällä. Eli tilanne, jossa kansakunta tuntuu keskittyvän riitelemään, luottamus poliittiseen johtoon on mennyt ja tulevaisuus näyttää todella sumuisalta? Kuinka lähellä me täällä Suomessa olemme tuota USA:n tilannetta? Sanoisin, että lähempänä kuin uskommekaan.

Itse koulutettuna, hyvin toimeentulevana ja uskottavia tietolähteitä lukemaan lukkiutuneena koen olevani varsin hyvin turvassa erilaisilta manipulaatioyrityksiltä. Olen turvassa erilaisilta vainoilta tai syrjinnältä. En saa osakseni hyökkäyksiä somessa. Olen monella tavoin etuoikeutettu. Silti haluan olla hyväksytty ja arvostettu myös erilaisten yhteisöjen silmissä. Kaipaan yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä. Uskon saman koskevan suurinta osaa omasta sukupolvestani. Me löydämme toisemme ehkä siksi, koska olemme yhtenäiskulttuurin aikakauden lapsia. Nuori sukupolvi, joka käy kouluja tällä hetkellä ja on lapsesta lähtien kytkeytynyt erilaisiin sosiaalisen median verkkoihin ja joilla on ihan erilaiset tarpeet ja huoli huomisesta ja omasta pärjäämisestä, on ihan eri asemassa.

Tämä kaikki on mielessäni ihan selvää. Varsinainen villakoiran ydin piilee kuitenkin siinä, että ei ole nuorta sukupolvea, joka ajattelisi asioista samalla tavalla. Ei ole mikään loru, että nuoret ovat yksilöllisempiä. Nuorilla on yhtälailla halu saada vertaistukea ja kaipuu erilaisiin yhteisöihin, mutta erilaisia viiteryhmiä/alakulttuureja on tolkuton määrä ja aika usein niiden, siis ryhmien/kulttuurien identiteetti muodostuu jostain mitä ne vastustavat.

Jos tämä ajatus on tosi, mitä siitä seuraa? Yhteiskuntamme yksi perustehtävistä on pitää huolta heikommassa asemassa olevista. Pelkään sitä, että näissä alakulttuureissa tätä ei enää koeta tärkeäksi. USA:ssa on nähdäkseni jo käynyt niin. Jokaisen on itse huolehdittava itsestään ja jos käteen sattuu huonot pelikortit, too bad ja shit happens.

Koen omalta osaltani vastuuta siitä, mihin suuntaan kehitys kulkee. Niin nähdäkseni meidän kaikkien pitäisi tuntea. Ja tarkoitan meitä kaikkia etuoikeutettuja. Peijakkaan hienon koulutusjärjestelmän läpikäyneenä ja turvallisen lapsuuden kokeneena tunnen tästä vastuuta. ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Minunkaltaisteni tyyppien ei koskaan pidä lakata kurkottelemasta joen toiselle puolelle. Siis sinne, missä ovat ne, jotka ovat jostain asiasta eri mieltä kuin minä. En saa sulkea ketään oman kuplani ulkopuolelle jollain yhdellä tai edes useammalla perusteella. En siis ainakaan kevyin perustein. Minun pitää pyrkiä aina etsimään yhteisiä nimittäjiä meidän väliltämme. Ja vaikka sieltä toiselta puolelta tulisi pilkkaa ja kivitystä. Miksi? Koska kun yhteys katkeaa, joki levenee. Ja jos niin käy, sitä uomaa on vaikea kuroa umpeen. Tulevaisuus voi olla vain ”me” ja vain ”me” voimme rakentaa turvallisen ja hyvän tulevaisuuden yhdessä.

Miten tämä tapahtuu?

Trumpin puhunnassa ydinajatus alkuvaiheessa oli, että Washington on korruptoitunut suo, jonka hän pystyy kuivaamaan, koska on kykenevä ja ulkopuolinen. Hän keskittyi Obaman kaudesta lähtien kylvämään mahdollisimman suurta epäluottamusta hallintoa kohtaan. Tavoitteena on ollut asetelma, jossa hän ja hänen kannattajansa käyvät yhdessä taisteluun ”järjestelmää” vastaan.

Suomessa on havaittavissa tätä samaa liikettä. Poliittisia päättäjiä ja virkakoneistoa vastaan hyökätään. Ei vielä isossa mittakaavassa, mutta taikina kohoaa. Tätä harjoittaa erityisesti tietyt piirit politiikkamme huipulla. He leikkivät trump-tulitikuilla. Huolestuttavaa on, että nuorten keskuudessa tämä kyseinen puolue ja poliittinen suuntaus on varsin suosittu. Katsokaapa vaikka nuorisovaalien tuloksia.

Koululaitoksemme on edelleen erinomainen. Opettajat ovat erittäin osaavia ja motivoituneita ja ymmärtävät vastuunsa. Ongelmana on, että emme enää edusta auktoriteettia nuorten silmissä. Meitä ei kuunnella samalla tavalla kuin ennen. Ja kun kuunnellaan, meidän puheistamme etsitään varsin usein poliittisia tarkoitusperiä. Hyvin herkästi saamme leiman otsaamme ja kun se on saatu, se pysyy. Sen jälkeen emme enää ole puolueettomia, vaan jonkin aatteen kannattajia. Pahimmillaan käy niin, että puheitamme irrotetaan asiayhteydestä ja käytetään meitä vastaan.

Tiedän, että yleistän. Tiedän, että pääosin kouluissamme on edelleen hyvä henki ja että yhteisöllisyys on edelleen monissa kouluissa hyvin vahva ja valtaosa opettajista on edelleen turvassa tältä. Silti pidän kiinni aiemmin sanomistani asioista. Helsingin Sanomat julkaisti tästä jutun 22.5.2025. Se alkoi näin:

”Viesti tulee kymmeniltä opettajilta eri puolilta Suomea.

Nuorilla on aiempaa enemmän jyrkän oikeistolaisia mielipiteitä. Osa ihailee äärioikeistoa. Tasa-arvoon suhtaudutaan halveksuvasti. N-sana on tehnyt paluun, ja sateenkaaritunnukset piilotettu.”

Seuraavana päivänä samassa lehdessä oli teksti, joka koski George Orwellia. Toimittaja Sakri Pölönen oli otsikoinut tekstinsä raflaavasti: George Orwelliin vetoaminen on hirveä klisee: Lopettakaa jo! Teksti jatkui näin: Ikonisin Orwellin töistä on Vuonna 1984, Isoveli-nimisen tyrannin hallitsemaan Britanniaan sijoittuva dystooppisen fiktion perusteos. Orwell kuvaa 1984:ssä lukuisia sortavan kontrollin keinoja, ulottuen jatkuvasta tarkkailusta kielen manipulointiin ja päänsisäisen maailman kahlitsemiseen.

Artikkelissa käsiteltiin jotain uutta Orwellin kirjan filmatisointia. Siinä annettiin ymmärtää, että tää on niin nähty. Kimmastuin. Varmaan syyttä suotta. Kimmastuin silti. Kimmastun aina, kun joku sanoo jotain poikkipuolista Orwellista. Orwell on suorastaan profeetallinen hahmo. Hänen jos kenenkä kohdalla ihan ne vanhatkin sanomiset pitäisi jokaisen pitää visusti mielessä ja jonka sanomaa ei voi koskaan toistaa liikaa. ”Vapaus on vapautta sanoa, että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään, kaikki muu seuraa mukana.” Tai tämä: ”Sen näkeminen mitä on nenämme edessä, vaatii jatkuvaa taistelua”. Kovapäisille, kuten minä, toistaminen on suorastaan välttämätöntä. Mutta sitten, kun tietyt perustotuudet on isketty peruskall(i)oon, ne pysyvät siellä loppuun asti. Ja suojaavat ”happohyökkäyksiltä”.

Yksi esimerkki. Olen oppinut kyseenalaistamaan omia käsityksiäni. Olen oppinut myös puntaroimaan toisten ajatuksia suhteessa omiini (kuunnelkaapa vaikka Yle Areenasta Stillerin ja Väyrysen keskustelu). Usein huomaan olleeni väärässä. Silloinkin, kun olen ollut oikeassa, olen kyennyt paremmin perustelemaan itselleni, MIKSI olen oikeassa. Erimielisyys ei ole vaarallista. Toisen mielipiteiden epäkunnioittaminen on. Joen uoma levenee.

Hesarissa oli kolmaskin mielenkiintoinen teksti. Se käsitteli tutkimusta, jossa Penni Pietilä niminen tutkija oli tutkinut ammattioppilaitoksissa tehdyn uudistusprosessin vaikutuksia. Tulokset olivat tyrmistyttäviä. Uudistus oli johtanut varsin kaoottiseen tilanteeseen ainakin niillä linjoilla, joiden opetusta Pietilä oli tutkinut. Mm. tilanteeseen, jossa opettaja ei saa enää opettaa(?). Loppupuolella oli tällainen kappale: ”Penni Pietilä väittää, että toisen asteen koulutus nykymuodossaan syventää yhteiskunnan jakolinjoja. Lain mukaan amiksella on lukion tapaan yleissivistäviä tehtäviä, mutta käytännössä ne on kielletty.”

Kaikki tämä on pyörinyt viime aikoina päässäni. Päätin tehdä nimettömän kyselyn reilulle sadalle opiskelijalle. En alustanut sitä mitenkään, kerroin vain, että en voi mitenkään saada selville, mitä kukin on vastannut. Pyysin olemaan täysin rehellinen. Ensimmäisenä kyselyn teki 26 ykkösen kansainvälisten suhteiden kurssin opiskelijaa. Tunsin suurta helpotusta tuloksia tarkastellessani. Seuraavana päivänä teetin rinnakkaisryhmälle saman. Täysin identtinen tulos! Seuraavina kahtena päivänä kakkosen kaksi EU-kurssin ryhmää täyttivät kyselyn. Täysin identtinen tulos myös heillä. Olin kerrassaan hämmentynyt. Pelkoni osoittautui tällä erää turhaksi.

Yhteenveto on kuitenkin tämä: tätä työtä on jatkettava. Nuoret on saatava luottamaan yhteiskuntaamme ja tutkittuun tietoon. Kouluissa tehtävän demokratiakasvatuksen merkitys on aiempaa suurempi, suorastaan keskeinen. Jokaisen meistä on ymmärrettävä oma vastuumme yhteiskuntamme jäseninä ja eri rooleissa lasten vanhempina, kuntalaisina jne. Mutta ennen kaikkea jokaisen meistä on säilytettävä luottamuksemme omaan demokratiaamme. Luottamus on toimivan yhteiskunnan selkäranka. 

Orwellin 1984 -teoksessa on lause, jonka mukaan kaksi plus kaksi on viisi, koska Oceaniaa hallitseva Puolue sanoi niin. Puolue halusi osoittaa, että sillä on totaalinen valta sanoa, mikä on totta. Päähenkilö Winston Smith työskentelee Totuusministeriössä. Hänen tehtävänään on muokata ja uudelleenkirjoittaa historiaa niin, että se vastaa puolueen kulloistakin linjaa.