Impivaarasta maailmaan
Miehellä oli yllään iänikuinen harmaa pikkutakki ja saman sävyiset suorat housut. Mies oli isohko, mutta takki valtava. Se röikkui säkkimäisesti hänen yllään. Miehen kasvot olivat laatikkomaiset, kuin kirveellä veistetyt. Hän ei ollut meitä pitempi, mutta pelottava hän oli. Häntä oli vaikea kuvitella haravoimassa pihamaallaan tai kuuntelemassa luontoiltaa kahvikupposen äärellä pyylevän ja hyväntuulisen vaimonsa kanssa. Mielikuvissani hän asui koulun kaapissa ja tuli sieltä ulos tuntien alkaessa.
Lienee sanomattakin selvää, että pelkäsin häntä. Luulen, että kaikki pelkäsivät. Nekin, jotka harrastivat judoa tai karatea. Ehkä he aloittivat koko harrastuksen hänen vuokseen; kyetäkseen hallitsemaan mielensä ja/tai rakkonsa. Hän nautti meidän kiusaamisestamme. Ainakin niin me kuvittelimme. Hän istutti minuun ajatuksen pakkoruotsista. Olin keskivertoa parempi oppilas, mutta ruotsia en oppinut. Yhden lukiolaisen otannalla: keppi ei opeta.
Kammottavien ruotsin kielen tuntien vuoksi koko maa tuntui vastenmieliseltä. Etsimättä löysin aina vain lisää syitä vihata maata, sen kulttuuria, sen ihmisiä. Sundin ei ollut viimeinen pisara, mutta vahvisti ennakkokäsityksiäni. Vittumaisten ihmisten maa.
Suhteeni Ruotsiin ja ruotsiin muuttui Tukholman Maratonilla vuonna 2008. Kilometrien taittuessa vastarintani nujertui. Hurraavan yleisön ympäröimänä tunsin olevani rakastettu. Heittäydyin heidän armoilleen ja he kantoivat minua. Ihanat ihmiset. Tavoiteaikani oli 4 tuntia. Tulin maaliin ajassa 3:59:52. Sellainen kokemus jää mieleen.
Olen huolestuneena kuunnellut kielten opettajien kommentteja siitä, kuinka vaikeaa on saada nuoret opiskelemaan kieliä. Pakkoruotsikeskustelu ei vain kuole. Olen itse asiassa varma, että se kuolee vasta, kun pakosta luovutaan.
Keskustelussa on käytetty perusteluna sitä, että nuorille pitää antaa mahdollisuus valita itse kielensä. Ikävä kyllä siinä taitaa käydä niin, että valtaosa ei valitse kieliä, jos ei ole pakko. Kielten opiskelu on vaikeaa. Se teettää työtä. Se on pitkäjänteistä ja säännöllistä puurtamista. On opeteltava sanoja, erilaisia kielioppisääntöjä jne. Kuka sellaista viitsii enää tehdä, kun voi päästä helpommalla!
Ja kysymys ei ole siitä, etteivätkö nuoret olisi tietoisia vieraan kielen oppimisen hyödyistä esimerkiksi työllistymisen näkökulmasta. Ihmisluonto taitaa vaan olla sellainen, että jos on tarjolla helppo tai vaikea vaihtoehto, valtaosa meistä valitsee helpon.
Koska olen erilaisten pakkojen kannattaja, ehdotan uutta sellaista. Säädetään kaikille toisen asteen opiskelijoille pakolliseksi vähintään kuukauden mittainen opintojakso jossain vieraassa maassa. Sovitaan niin, että tuo jakso on suoritettava ensimmäisen opintovuoden aikana. Takaan, että motivaatio kielen opiskeluun kasvaa.
Johtopäätös? Jos motivaattori on jokin ulkopuolinen voima (kuten frankensteinmainen ruotsin ope), todellista oppimista ei tapahdu. Mutta jos motivaatio on sisäsyntyistä eli ihminen oivaltaa kenties henkilökohtaisen kokemuksen kautta jonkin asian merkityksen, tuo oivallus jää muistiin ja saa tekemään jatkossa oma-aloitteisesti työtä oman oppimisen eteen.
Lienee sanomattakin selvää, että pelkäsin häntä. Luulen, että kaikki pelkäsivät. Nekin, jotka harrastivat judoa tai karatea. Ehkä he aloittivat koko harrastuksen hänen vuokseen; kyetäkseen hallitsemaan mielensä ja/tai rakkonsa. Hän nautti meidän kiusaamisestamme. Ainakin niin me kuvittelimme. Hän istutti minuun ajatuksen pakkoruotsista. Olin keskivertoa parempi oppilas, mutta ruotsia en oppinut. Yhden lukiolaisen otannalla: keppi ei opeta.
Kammottavien ruotsin kielen tuntien vuoksi koko maa tuntui vastenmieliseltä. Etsimättä löysin aina vain lisää syitä vihata maata, sen kulttuuria, sen ihmisiä. Sundin ei ollut viimeinen pisara, mutta vahvisti ennakkokäsityksiäni. Vittumaisten ihmisten maa.
Suhteeni Ruotsiin ja ruotsiin muuttui Tukholman Maratonilla vuonna 2008. Kilometrien taittuessa vastarintani nujertui. Hurraavan yleisön ympäröimänä tunsin olevani rakastettu. Heittäydyin heidän armoilleen ja he kantoivat minua. Ihanat ihmiset. Tavoiteaikani oli 4 tuntia. Tulin maaliin ajassa 3:59:52. Sellainen kokemus jää mieleen.
Olen huolestuneena kuunnellut kielten opettajien kommentteja siitä, kuinka vaikeaa on saada nuoret opiskelemaan kieliä. Pakkoruotsikeskustelu ei vain kuole. Olen itse asiassa varma, että se kuolee vasta, kun pakosta luovutaan.
Keskustelussa on käytetty perusteluna sitä, että nuorille pitää antaa mahdollisuus valita itse kielensä. Ikävä kyllä siinä taitaa käydä niin, että valtaosa ei valitse kieliä, jos ei ole pakko. Kielten opiskelu on vaikeaa. Se teettää työtä. Se on pitkäjänteistä ja säännöllistä puurtamista. On opeteltava sanoja, erilaisia kielioppisääntöjä jne. Kuka sellaista viitsii enää tehdä, kun voi päästä helpommalla!
Ja kysymys ei ole siitä, etteivätkö nuoret olisi tietoisia vieraan kielen oppimisen hyödyistä esimerkiksi työllistymisen näkökulmasta. Ihmisluonto taitaa vaan olla sellainen, että jos on tarjolla helppo tai vaikea vaihtoehto, valtaosa meistä valitsee helpon.
Koska olen erilaisten pakkojen kannattaja, ehdotan uutta sellaista. Säädetään kaikille toisen asteen opiskelijoille pakolliseksi vähintään kuukauden mittainen opintojakso jossain vieraassa maassa. Sovitaan niin, että tuo jakso on suoritettava ensimmäisen opintovuoden aikana. Takaan, että motivaatio kielen opiskeluun kasvaa.
Johtopäätös? Jos motivaattori on jokin ulkopuolinen voima (kuten frankensteinmainen ruotsin ope), todellista oppimista ei tapahdu. Mutta jos motivaatio on sisäsyntyistä eli ihminen oivaltaa kenties henkilökohtaisen kokemuksen kautta jonkin asian merkityksen, tuo oivallus jää muistiin ja saa tekemään jatkossa oma-aloitteisesti työtä oman oppimisen eteen.
Kommentit