Asettuuko Suomi Ruotsin tielle ja mihin se vie?

Kungsträdgårdenin kirsikkapuut kukkivat. Kuinkas muuten?

 Aloin Grönä Lundin huvipuistoalueen ympäristöä kierrellessäni miettiä, miten erotellaan toisistaan kartanot ja palatsit. Paikallisessa idyllisessä vohvelikahvilassa istui tyylikäs herra purjehduskengissä vierellään lastenrattaat, joissa nökötti kenties lapsenlapsi. Fundeerasin, että kuinkahan herra on varakkuutensa tienannut vai onko lie perinyt. Ystävällisesti kuitenkin puhutteli, kun avitin sisälle tilaamaan.

Asioihin paremmin perehtynyt kollega tiesi kertoa, että Ruotsissa on paljon vanhoja aatelissukuja, joista moni asuu juuri tuolla upealla alueella. Suomessa on selkeästi vähemmän aatelisia ja raharikkaita sukuja, eikä niitäkään tahdo nimen perusteella erottaa, koska moni on aikojen saatossa luopunut aatelisnimestään. Suomessa on siis vähemmän "vanhaa rahaa" ja se vähäinen varakkuuskaan ei ole luonteeltaan pysyvää: globalisaatio ja maiden välinen verokilpailu näyttävät vievän pois sen pääoman, joka ei ole kunnolla kiinni. En osaa kuitenkaan olla edes Nallelle vihainen. Itsekin kenties siirtäisin kirjani muualle vastaavassa tilanteessa, jos arvelisin jälkikasvuni siitä hyötyvän.

Ruotsin viimeaikaista talouskehitystä on seurattu kadehtien tällä puolella lahtea. Siksi olinkin ihmeissäni, kun ruotsalaiset viime syksynä näyttivät Reinfeldtin maltilliselle kokoomukselle opposition ovea. Suomalainen lehdistö nosti vaalitappion pääasialliseksi syyksi liian avoimen maahanmuuttopolitiikan, mutta paikallinen kollegani Uffe kertoi, että asia on huomattavasti moninaisempi.

Ensimmäinen syy Reinfeldtin suosion romahtamiseen oli kuulemma se, että kansa yksinkertaisesti kyllästyi vanhoihin naamoihin. Kahdeksan vuoden hallintokausi (2006-2014) on nykymaailmassa pitkä. Naamat kuluvat ja politiikka alkaa tuntua leipomon alennushyllyn "eilisen nähneiltä". Kansa yksinkertaisesti halusi vaihtelua.

Isommaksi ongelmaksi Uffe kuitenkin nosti Ruotsin talouskehityksen luonteen. Reinfeldtin tai oikeastaan valtiovarainministeri Anders Borgin johdolla Ruotsin kansantalous on kasvanut keskimäärin reipasta vauhtia, mutta ääripäiden väliset erot ovat kasvaneet. Maahan on siis muodostunut kaksi kansaa: hyvin ja juuri-ja-juuri-toimeentulevat. Suorastaan hallitsemattoman voimakas maahanmuutto on lisännyt työvoiman tarjontaa, jolloin yleinen palkkataso heikommin palkatuissa töissä on entisestään laskenut.

Uffe oli skeptinen sen suhteen, muuttuuko askelten kaiku demarijohtaja Stefan Lövenin kaudellakaan. Yleistä verotasoa ollaan nostamassa, mutta toinen asia on, lisääntyvätkö verotulot ja jos lisääntyvät, siirtyvätkö kruunut niihin taskuihin, jotka nyt ammottavat tyhjyyttään. Kokonaisveroasteen noustessa testataan myös vanhojen ruotsalaisten patruunasukujen isänmaallisuutta.

Suomen Kokoomuksessa otettiin tilaisuudesta vaari ja palkattiin työtön talousnero Anders Borg jakamaan talousneuvoja. Borgin sanoma oli maanmiehille kovin tuttu: verotuksen keventäminen, työllisyysasteen korottaminen ja työelämän joustot, kuten paikallinen sopiminen.

On tietenkin Juha Sipilän oma asia, lähteekö hän Borgin viitoittamalle tielle vai ihanko kulkee omaansa. Vaalikeskustelun aikana Sipilä ei ainakaan ollut halukas nostamaan verotasoa, vaan pikemminkin keventämään sitä. Suomen ja Ruotsin hyvinvointiyhteiskunnissa on yksi keskeinen ero: Ruotsissa sen rahoitus on aivan eri kantamissa kuin Suomessa.

Pointtini on se, että onko borgilaiselle talouspolitiikalle olemassa vaihtoehtoa? Jos demarihallitus ei Ruotsissakaan kykene pysäyttämään tuloerojen kasvua, miten ihmeessä Sipilä tai kukaan muukaan voisi siihen kyetä. Eli vaikka Suomi tulevien vuosien aikana pääsisikin uudelleen talouskasvun tielle, se tullee tapahtumaan heikommin toimeentulevien kustannuksella.