Teemu No.20

Tein tietämättäni elämänmittaisen valinnan, kun astuin eräänä pimeänä lopputalven iltana pulkkaan. Vuosi oli 1979, eikä pulkka ollut tyhjä; jouduin istuttamaan syliini 4-vuotiaan pikkuveljeni. Narun päässä oli mummuni, joka lähti viemään meitä elämämme ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiin Petsamon koululle. Punainen väri ja kirjainyhdistelmä ”TPV” oli siitä hetkestä lähtien sinetöity sydämeeni.

Kasvoin seuraavien vuosien ajan TPV-perheeseen. Kiersimme ”vanibussilla” ympäri ämpäri Suomenniemeä koluten suurin piirtein kaikki maan ”stadionit”. Minä ja veteraanit. Minut hyväksyttiin joukon jatkoksi isäni siivellä. Oivasta ja haitarista muodostui käsite, joka sai kruununsa vuonna 1994, kun isä esiintyi lehtien palstoilla onnellinen kullanhohtoinen hymy huulilla pirunkeuhkoja repien. Minä olin onnellinen, mutta myös hieman katkera. Olin kiertänyt toistakymmentä vuotta ja nähnyt lukuisat ylä- ja alamäet. Olin katkera niille, jotka olivat hypänneet matkaan mukaan siinä vaiheessa, kun TPV näytti vääjäämättä porskuttavan kaikkien yllätykseksi kohti mestaruutta. En osannut jakaa iloa heidän kanssaan. Se kuului meille, kaiken kolunneille.

Mutta palataan taaksepäin. Joskus siinä 12-13-iässä minulle valkeni, että ei minusta tähteä tule. Verrokkina joukkueessa oli muun muassa Jarkko ”Jallu” Wiss, jolla oli jo tuolloin ammattilaisen rautainen asenne ja oikea jalka. Jallu teki lopulta komean uran esiintyen edukseen niin maajoukkueessa kuin brittiviheriöilläkin, mutta ei kadottanut nöyrää hymyään.

TPV-läisyys oli kuitenkin sydämeni valinta ja koska halusin jotenkin palvella seuraa, otin 18-vuotiaana vastuulleni ensimmäisen juniorijoukkueeni. Kyseessä oli 10-vuotiaitten Kalevan kaupunginosajoukkue eli ”Saturnus”. Kymmenkesäisen silmissä 18-vuotias on kyllin vanha ollakseen aikuinen, mutta ei liian vanha ollakseen fossiili. Ylöspäin katsovien pikkupoikien katseitten loisteessa opin niksin jos toisenkin ryhmänjohtamisesta, joukkuehengen luomisesta ja päämäärätietoisesta työskentelystä.

Muutaman harjoitteluvuoden jälkeen valmennuspäällikkö-Pena kysäisi minulta haluaisinko ottaa seuraavaksi ykkösjoukkueen haltuuni. Kyseessä olivat seuran E-juniorit, missä ikäluokassa TPV:llä ei ollut aikaisemmin ollut ”ykkösiä”. Minua ei tarvinnut kahdesti kysyä. Kiertelin seuraavien viikkojen aikana läpi ikäluokan kaikki mahdolliset kaupparipelit ja –treenit rekrytoiden sopivia pelaajia. Tehtävä oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja antoisa, koska olin jo ehtinyt muodostaa mieleeni käsityksen siitä, miten haluan joukkueeni pelaavan ja millaisia ominaisuuksia kussakin roolissa kaivattiin.

Joukkue menestyi lopulta erinomaisesti. Parhaat muistot minulla on edelleen Hyvinkään turnauksesta. Turnaus oli ikäluokan epävirallinen SM-kisa. Saimme turnauksen kuluessa jonkinlaisen flow-hengen päälle ja kuinka ollakkaan pääsimme pelaamaan pronssimitalista. Olimme tauolla 0-2 häviöllä ja joukkue vaikutti lannistuneelta. Yritin parhaani mukaan pumpata porukkaan taisteluhenkeä. Vedin joukkueen kapteenin sivuun ja totesin hänelle: ”Teemu. Sä olet tämän turnauksen kovin pelimies. Sulla on kovin kunto ja ennen muuta kovin asenne. Saat toisella jaksolla vapaan roolin. Käännä tämä peli. Minä uskon, että sä pystyt siihen.” Teemu meni kentälle ilme tiukkana ja taisteli jokaisesta pallosta kuin se olisi viimeinen. Joukkue otti mallia kapteenistaan ja joka jamppa kasvoi kymmenen senttiä pituutta. Vastustaja alkoi pelätä tappiota. Ottelu kääntyi. Voitimme 3-2. Teemu nousi esille, kantoi vastuuta ja näytti muille suuntaa.

Teemu ei ollut kaikista taitavin pelimies, eikä pelikäsitykseltään mitenkään erityinen. Mutta hänellä oli yksi iso avu: hän oli äärimmäisen sitkeä. Hän ei jäänyt valittamaan nilkoille potkimisesta tai tuomariratkaisuista. Tosin tappion jälkeen saattoi kyynel tirahtaa silmäkulmasta. Pari vuotta myöhemmin Teemu päätti keskittyä jääkiekkoon.  Vähitellen harrastuksesta tuli ammatti. Jokunen vuosi sitten Tapparan oranssi vaihtui Lukon sini-keltaiseen. Siinä nutussa hän on tälläkin kaudella kurvaillut maalille kultakypärä päässään. Sinä näet kenties miehenroikaleen. Minä näen kymmenkesäisen nassikan. Katse on sama.