KIITOS - Suomen tasa-arvoistava koululaitos
Miikka Nousiaisen kirja Metsäjätti on oiva opus. Kirja on kahden kaverin, Pasin ja Jannen, kasvutarina 1970-luvulta tähän päivään. Nousiainen kuvaa elävällä tavalla poikien tarinaa ja sitä, miten
Törmälän käy, kun globalisaatio ja rakennemuutos iskevät terävät
hampaansa tehtaaseen.
Nousiaisen kuvaama maailma on kovin tuttu. Kirjailijan tavoin minäkin elin kukkeinta nuoruuttani 70-80-luvulla. Kuulumme siis siihen sukupolveen, joka eli lapsuutensa enemmän tai vähemmän hyvinvoivassa Suomessa.
Törmälän poikien kotipaikkakunta Törmälä on kuin Nokia tai Valkeakoski eli mikä tahansa yhden tai kahden suuren työllistäjän pikkukaupunki. Paikkakunnan elämä nivoutuu ellen sanoisi tukehtuu Metsäjätti-tehtaan ympärille.
Poikien kotitausta on jokseenkin identtinen. Molempien perheitten olohuoneissa on alkoholisoitunut virtahepo, mutta Pasi katkaisee siteet kotopuoleen lähtiessään opiskelemaan Helsinkiin. Janne sitä vastoin pamauttaa ysiluokalla paksuksi luokkatoverinsa ja kun tytön perhe ei suostu aborttiin, Jannesta tulee isä ja jalkaan ilmestyy lapsen muodossa rautainen pallo, vaikka tytön perhe ei enää häntä huolikkaan lähelleen.
Kenties suurempi merkitys Jannen valinnoissa on kuitenkin kodin ilmapiirillä. Perheen yleistä mielialaa hallitsee Murphyn laki eli ajatus siitä, että kaikki mikä voi mennä pieleen, mitä suuremmalla todennäköisyydellä menee pieleen. Janne siis oppii kotoa mallin, jonka mukaan onnistuminen on hetkellistä, ohimenevää. Pettymykset ovat pysyviä. Siksi on turha kuvitella itsestään sen kummempaa tai tavoitella kuuta taivaalta. Törmälä, Metsäjätti ja työ hihnalla on suurinta, mitä Jannen kyvyillä voi saavuttaa.
Oma perheeni oli myös tuikitavallinen duunariperhe. Käytännön tasolla tämä näkyi esimerkiksi siinä, mistä ostimme vaatteemme. Smithys päällä on vaikea esittää varakasta. Tosin merkkien suhteen ei oltu silloin aivan niin tarkkoja kuin nyt ollaan. Nykyään köyhätkin taitavat ostaa Hilfigeriä (velkarahallako?).
Peruskoulu oli se paikka, joka niin "törmälöissä" kuin meillä Tampereellakin toi erilaisista taustoista tulevat lapset samaan paikkaan. Kaveripiirissäni oli korkeakoulun rehtorin, rautatietyöläisten, yrittäjien ja siivoajien lapsia sulassa sovussa. Meidän teinaripoikien kesken jakolinja kulki pikemminkin ilves-tappara-sektorilla. Ilvesläisiäkin siedimme. Isossa kaupungissa toimeentuloerot olivat kenties paremmin piilossa.
Silti tausta vaikutti mahdollisuuksiimme. Aika monta lasikattoa olen minäkin elämäni aikana joutunut rikkomaan. Olin lähisukumme toinen ylioppilas ja ensimmäinen korkeakoulutettu. En silti lähtenyt tavoittelemaan mainetta ja mammonaa vaan "tyydyin" kapeaan, mutta varmaan opettajan liksaan. Ylenemismahdollisuuksia ei liiemmin tässä postissa ole (paitsi henkisiä). Ehkä olen edelleen yhden lasikaton alla ja ajattelen tämän olevan mahdollisuuksieni maksimi? Vaaleissa varon edelleen visusti nojaamasta liikaa oikealle.
Se on varmaa, että ilman yhteiskunnan taloudellista tukea, en olisi kyennyt tätäkään "säätynousua" saavuttamaan. Tukien ansiosta saatoin keskittyä täysipainoisesti opiskeluihin. Saatoin aidosti olla samalla viivalla sellaisten lajitovereiden kanssa, joiden sosioekonominen tausta oli omaani parempi.
Tukiin ei ole kahdessa vuosikymmenessä tullut indeksikorotuksia. Mistä siis luovumme, kun käytännössä "höyläämme" opintotukia?
Olemmeko menossa kohti sääty-yhteiskuntaa, jossa köyhemmän perheen lapsi ei voi tehdä samoja valintoja kuin esimerkiksi minä tein? Peruskoulussa vielä istutaan vierekkäisissä tuoleissa, mutta molemmat tietävät, että seuraavassa vaiheessa tiet eroavat ja että eroaminen ei johdu henkilökohtaisista ominaisuuksista tai lahjoista vaan vanhempien varallisuudesta. Rakennamme uusia lasikattoja ja luomme uudelleen vastakkainasetteluja ja jakolinjoja, jotka ennen vanhaan hallitsivat törmälöitten lapsien asenteita ja elämää. Sellaistako Suomea me haluamme?
Nousiaisen kuvaama maailma on kovin tuttu. Kirjailijan tavoin minäkin elin kukkeinta nuoruuttani 70-80-luvulla. Kuulumme siis siihen sukupolveen, joka eli lapsuutensa enemmän tai vähemmän hyvinvoivassa Suomessa.
Törmälän poikien kotipaikkakunta Törmälä on kuin Nokia tai Valkeakoski eli mikä tahansa yhden tai kahden suuren työllistäjän pikkukaupunki. Paikkakunnan elämä nivoutuu ellen sanoisi tukehtuu Metsäjätti-tehtaan ympärille.
Poikien kotitausta on jokseenkin identtinen. Molempien perheitten olohuoneissa on alkoholisoitunut virtahepo, mutta Pasi katkaisee siteet kotopuoleen lähtiessään opiskelemaan Helsinkiin. Janne sitä vastoin pamauttaa ysiluokalla paksuksi luokkatoverinsa ja kun tytön perhe ei suostu aborttiin, Jannesta tulee isä ja jalkaan ilmestyy lapsen muodossa rautainen pallo, vaikka tytön perhe ei enää häntä huolikkaan lähelleen.
Kenties suurempi merkitys Jannen valinnoissa on kuitenkin kodin ilmapiirillä. Perheen yleistä mielialaa hallitsee Murphyn laki eli ajatus siitä, että kaikki mikä voi mennä pieleen, mitä suuremmalla todennäköisyydellä menee pieleen. Janne siis oppii kotoa mallin, jonka mukaan onnistuminen on hetkellistä, ohimenevää. Pettymykset ovat pysyviä. Siksi on turha kuvitella itsestään sen kummempaa tai tavoitella kuuta taivaalta. Törmälä, Metsäjätti ja työ hihnalla on suurinta, mitä Jannen kyvyillä voi saavuttaa.
Oma perheeni oli myös tuikitavallinen duunariperhe. Käytännön tasolla tämä näkyi esimerkiksi siinä, mistä ostimme vaatteemme. Smithys päällä on vaikea esittää varakasta. Tosin merkkien suhteen ei oltu silloin aivan niin tarkkoja kuin nyt ollaan. Nykyään köyhätkin taitavat ostaa Hilfigeriä (velkarahallako?).
Peruskoulu oli se paikka, joka niin "törmälöissä" kuin meillä Tampereellakin toi erilaisista taustoista tulevat lapset samaan paikkaan. Kaveripiirissäni oli korkeakoulun rehtorin, rautatietyöläisten, yrittäjien ja siivoajien lapsia sulassa sovussa. Meidän teinaripoikien kesken jakolinja kulki pikemminkin ilves-tappara-sektorilla. Ilvesläisiäkin siedimme. Isossa kaupungissa toimeentuloerot olivat kenties paremmin piilossa.
Silti tausta vaikutti mahdollisuuksiimme. Aika monta lasikattoa olen minäkin elämäni aikana joutunut rikkomaan. Olin lähisukumme toinen ylioppilas ja ensimmäinen korkeakoulutettu. En silti lähtenyt tavoittelemaan mainetta ja mammonaa vaan "tyydyin" kapeaan, mutta varmaan opettajan liksaan. Ylenemismahdollisuuksia ei liiemmin tässä postissa ole (paitsi henkisiä). Ehkä olen edelleen yhden lasikaton alla ja ajattelen tämän olevan mahdollisuuksieni maksimi? Vaaleissa varon edelleen visusti nojaamasta liikaa oikealle.
Se on varmaa, että ilman yhteiskunnan taloudellista tukea, en olisi kyennyt tätäkään "säätynousua" saavuttamaan. Tukien ansiosta saatoin keskittyä täysipainoisesti opiskeluihin. Saatoin aidosti olla samalla viivalla sellaisten lajitovereiden kanssa, joiden sosioekonominen tausta oli omaani parempi.
Tukiin ei ole kahdessa vuosikymmenessä tullut indeksikorotuksia. Mistä siis luovumme, kun käytännössä "höyläämme" opintotukia?
Olemmeko menossa kohti sääty-yhteiskuntaa, jossa köyhemmän perheen lapsi ei voi tehdä samoja valintoja kuin esimerkiksi minä tein? Peruskoulussa vielä istutaan vierekkäisissä tuoleissa, mutta molemmat tietävät, että seuraavassa vaiheessa tiet eroavat ja että eroaminen ei johdu henkilökohtaisista ominaisuuksista tai lahjoista vaan vanhempien varallisuudesta. Rakennamme uusia lasikattoja ja luomme uudelleen vastakkainasetteluja ja jakolinjoja, jotka ennen vanhaan hallitsivat törmälöitten lapsien asenteita ja elämää. Sellaistako Suomea me haluamme?
Kommentit