Paavosta polvi paranee?
Paavo Väyrynen on kotimaisen politiikkamme Matti Nykänen. Koko kansan sankari (ainakin omasta mielestään) ja ehtymätön viisauksien lähde. Sitaattikirjojen sivut ovat täynnään Paavon letkauksia, mutta, oireellista kyllä, kaikki liittyvät tavalla tai toisella poliittisiin tappioihin. "Kansa on puhunut. Pulinat pois" ei kuulu Paavon repertuaariin, vaan vanhan kilpaveljen ja puoluetoverin Johannes Virolaisen ikivihreisiin.
Tappion hetkellä syypää on Paavon mielestä ollut esimerkiksi "Etelän media" tai vaihtoehtoisesti "mediapeli". Mauno Koivisto ja toinen pitkä palloilija Paavo Lipponen eivät kuulu Väyryskän ystäväpiiriin. Liekö heidän vaikutustaan, että Paavo on jossain yhteydessä todennut, että "hohto on mennyt herrana olemisesta." Lääkäriltään Paavon kerrotaan kysyneen: "Voiko vitutukseen kuolla?"
Viimeksi mainitun kysymyksen voisi esittää myös kaltaiseni riviäänestäjä. Vaalipaneleita seuratessa tulee ajoittain skitsofreeninen olo, kun huomaa asettavansa äänestyspäätöskysymyksen muotoon: "Kenen käsiin annan haulikon, jolla kyseinen ehdokas lasauttaa suolapanoksia takalistooni?" Mielenkiintoista sinänsä, että puheenjohtajista ainoastaan RKP:n Carl Haglundilla ja KD:n Päivi Räsäsellä on selkeät näytöt osumatarkkuudesta.
Miksi puolustusministeri ja sisäministeri ovat kyenneet viemään säästötavoitteensa läpi? Voiko kyseessä olla puolustus- ja järjestysorganisaatioiden sisäänrakennettu hierarkkisuus? Näissä organisaatioissa on totuttu tottelemaan. Kääntäen, onko muilla hallinnonaloilla epäselvämpi hallinnollinen portaikko ja paikalliset toimijat ovat tottuneet tanssimaan lähinnä oman torvensa tahdissa?
Suomessa on, varsinkin J. Kataisen rottamaisen paon jälkeen, huudeltu poliittisen johtajuuden perään, mutta onko meistä tottelemaan? Matti Vanhanen oivalsi pääministerikautensa aikana sipulinkuorimisen kirvelevyyden ja löysi mielestään ratkaisunkin, kun vaati ministereitä tulemaan julkisuuteen vasta sitten, kun kaikki on valmista. Nykyinen malli, jossa aloitteet kiertävät valmistelussa ja julkisuudessa loputtomiin superpallon tavoin, ei ainakaan näytä toimivan.
Onko meidän kansalaisten, julkisen sektorin erilaisten viranhaltijoiden ja kenties niiden Paavon kiroamien toimittajienkin aika katsoa peiliin ja opetella ala(ma)istaitoja? Olisiko mahdollista, että kun vaalikarnevaali on remelletty ja tulos seisoo seinällä, tappion kärsineet asettautuisivat nöyrästi voittajien hallittaviksi ja opettelisivat uskomaan siihen, että erilaisiin virkoihin ja luottamustehtäviin valitut osaavat asiansa ja että heille edes annettaisiin mahdollisuus yrittää. Tuntuu siltä, että muuta vaihtoehtoa meillä ei tässä riitelevässä ilmapiirissä ole. Johanneksen henki näyttäköön meille tietä.
Tappion hetkellä syypää on Paavon mielestä ollut esimerkiksi "Etelän media" tai vaihtoehtoisesti "mediapeli". Mauno Koivisto ja toinen pitkä palloilija Paavo Lipponen eivät kuulu Väyryskän ystäväpiiriin. Liekö heidän vaikutustaan, että Paavo on jossain yhteydessä todennut, että "hohto on mennyt herrana olemisesta." Lääkäriltään Paavon kerrotaan kysyneen: "Voiko vitutukseen kuolla?"
Viimeksi mainitun kysymyksen voisi esittää myös kaltaiseni riviäänestäjä. Vaalipaneleita seuratessa tulee ajoittain skitsofreeninen olo, kun huomaa asettavansa äänestyspäätöskysymyksen muotoon: "Kenen käsiin annan haulikon, jolla kyseinen ehdokas lasauttaa suolapanoksia takalistooni?" Mielenkiintoista sinänsä, että puheenjohtajista ainoastaan RKP:n Carl Haglundilla ja KD:n Päivi Räsäsellä on selkeät näytöt osumatarkkuudesta.
Miksi puolustusministeri ja sisäministeri ovat kyenneet viemään säästötavoitteensa läpi? Voiko kyseessä olla puolustus- ja järjestysorganisaatioiden sisäänrakennettu hierarkkisuus? Näissä organisaatioissa on totuttu tottelemaan. Kääntäen, onko muilla hallinnonaloilla epäselvämpi hallinnollinen portaikko ja paikalliset toimijat ovat tottuneet tanssimaan lähinnä oman torvensa tahdissa?
Suomessa on, varsinkin J. Kataisen rottamaisen paon jälkeen, huudeltu poliittisen johtajuuden perään, mutta onko meistä tottelemaan? Matti Vanhanen oivalsi pääministerikautensa aikana sipulinkuorimisen kirvelevyyden ja löysi mielestään ratkaisunkin, kun vaati ministereitä tulemaan julkisuuteen vasta sitten, kun kaikki on valmista. Nykyinen malli, jossa aloitteet kiertävät valmistelussa ja julkisuudessa loputtomiin superpallon tavoin, ei ainakaan näytä toimivan.
Onko meidän kansalaisten, julkisen sektorin erilaisten viranhaltijoiden ja kenties niiden Paavon kiroamien toimittajienkin aika katsoa peiliin ja opetella ala(ma)istaitoja? Olisiko mahdollista, että kun vaalikarnevaali on remelletty ja tulos seisoo seinällä, tappion kärsineet asettautuisivat nöyrästi voittajien hallittaviksi ja opettelisivat uskomaan siihen, että erilaisiin virkoihin ja luottamustehtäviin valitut osaavat asiansa ja että heille edes annettaisiin mahdollisuus yrittää. Tuntuu siltä, että muuta vaihtoehtoa meillä ei tässä riitelevässä ilmapiirissä ole. Johanneksen henki näyttäköön meille tietä.
Kommentit