Sankaritarina

Pettymys on tällä hetkellä kaikilla meillä Tapparan miehillä päällimmäinen tunne. Harmitus siitä, kuinka lähellä se jo oli. Sormien ulottuvilla. Ja monta kertaa. Jossittelu on ehkä meille suomalaisille luonteenomaista. Vaikeista tapahtumista on hankalaa päästä yli ja hopea maistuu pahalta. Tälläisellä hetkellä syyttäjä sormi osoittaa herkästi suuntaan jos toiseen. Kenen kädet jäätyivät? Kuka suli? Monta kertaa on mieleen tullut, että onneksi en ole ammattilaisurheilija. En kestäisi paineita, enkä massojen huutelua, joka muistuttaa aika ajoin koulukiusaamista.

Loppusaldo ON nimittäin tämä: kaudella 2011-2012 Tapparan runkosarjasijoitus oli 12. Viime kaudella ja tällä kaudella 2. Kahden viime kauden aikana olemme molemmilla kertaa pelanneet liigafinaaleissa ja pelanneet hyvin. Ja mitä näillä kahdella kaudella on yhteistä? Jukka Rautakorpi.

Viime kaudella joukkueessa oli muutama loistava yksilö. Kirkkaimpana kruununa Sasha Barkov. Kauden jälkeen joukkue menetti oikeastaan Niemistä lukuunottamatta kaikki syömähampaansa (vähän niin kuin Nemo on tehnyt). Ja silti: runkosarjan kakkonen ja hiuskarvan päässä kullasta.
Mikä se tarina voi muuta olla kuin huima sankaritarina! 

Voittajan osa voi olla vaikea. Ässät on tästä erinomainen todiste. Viime kauden ykkönen oli tällä kaudella joukko lepsuja alisuorittajia. Masu oli täynnä. Ässien finaalivastustaja sitä vastoin teki harjoituskaudella töitä kuin kuivan erämaan läpi lönköttävä arosusi. Nälkäisenä, päämäärätietoisena ja päättäväisenä. Kokosi itsensä kaamean pettymyksen jälkeen. Ja tuli entistä vahvempana areenalle. Haastoi TÄYSIN tasapäisesti joukkueen, joka oli koottu isolla rahalla. Joukkueen, joka oli vähemmän joukkue kuin vastustajansa, mutta jolla oli riveissään maajoukkueen runkopelaajia. MEIDÄN JOUKKUEEMME kykeni nostamaan tasoaan vastustajan koventuessa. Monet yksilöt kykenivät nostamaan omaa henkilökohtaista tasoaan. Tietenkin oli myös niitä, jotka eivät päässeet samaan lentoon kuin esimerkiksi runkosarjassa. Mutta onneksi he onnistuivat runkosarjassa, koska ilman heidän onnistumisiaan silloin, tarina olisi kenties kirjoitettu toisin.

Iso kysymys on: olisiko tämän kauden sankaritarina ollut mahdollista ILMAN viime kauden pettymystä? Ja edelleen: mitä voimme ammentaa näistä tunteista? Onko jopa mahdollista ajatella, että tämä karvas hopea luo edellytyksen jatkuvuudelle? Arosusi on ENTISTÄ nälkäisempi?

Välieräsarjassa Lukkoa vastaan olin täysin ihmeissäni. Istuin puolityhjässä katsomossa seuraamassa Liigan välieräottelua. Mieleeni tuli, että jos jäällä olisi luistellut rakas naapuri, katsomo olisi ollut täynnä. Finaalisarjassa tapahtui jotakin sellaista, mitä MINÄ en ole kokenut kahteen vuosikymmeneen: Tampere heräsi uuteen aamuun oransiin pukeutuneena. Katsomo oli hurmoksessa. Vieressä istuva tuiki tuntematon oli sen about tai yli kolmetuntisen ajan maailman paras kaverini. Iästä ja habituksesta huolimatta. Se oli jotain sellaista, jota en olisi välieräkokemuksen perusteella uskonut kokevani. Me olimme samaa perhettä. Me olemme samaa perhettä edelleen.

Mikä tässä on olennaisinta? Tappara on MEIDÄN joukkueemme. Se on sitä nyt ja se on sitä huomenna ja ensi kaudella. Se ON jotakin, josta voimme ja meidän PITÄÄ olla ylpeä, koska olemme olleet kahden viime kauden PARAS joukkue. Ja tiedättekö mitä? Olemme sitä myös ensi kaudella. Kiitos Tappara.