Oodi kirjastonhoitajalle

Musta olemuksesi kohosi lähes majesteetillisesti valtameren kokoisen pöydän takaa. Pieni minä, ekaluokkalainen, hädin tuskin sain nenäni pöydän tasalle. Lähestulkoonlukutaidottomana tunsin olevani sukeltava sorsa kalojen maailmassa. Lopulta käänsit mustasankaisen katseesi vähäiseen ja värisevään olemukseeni. Hetken kröhimisen jälkeen rohkaistuin naukaisemaan: "Ei sulla, tota, olis mitään tietoo oravista?". Ymmärsit yskän. Man´s got to do, what man´s got to do (incl. us little ones).

Lähdit leijumaan pitkin pienen sivukirjastomme käytävää ja minä teputin perässäsi suhinaa seuraten. Pitkässä mustassa hameessa todella näytit siltä kuin olisit liikkunut taianomaisesti painovoimaa uhmaten. Erehtymättömästi kätesi osui kohteeseen. Käännyit puoleeni ja sanoit kaikenjosanoneen äänellä: "Ota tämä." Vieno monalisanhymysi valaisi hetkeksi päivääni. Niiasin, vaikka en tiennyt osaavani.

Ihmetykseni näin sinut, lapsuuteni maijapoppasen ja sivistyksen lähteen. Kohtasimme kirjastossa, kuinkas muuten. Harmaantuneet hapsesi muistuttivat ajan kulumisesta. Vai liekö muuttuneen olemuksesi selitys ala-aulan lainausautomaatti. Jaan tuskasi. Automaatti on leipäkone. Se ei kykene jakamaan aarrearkkujen avaimia. Siltä puuttuu sinun kosketuksesi, keijupölysi.