Maailman paras ammatti
Olen kokenut mies. Olen kaupannut kenttiä ja keppanaa mummun sekatavarakioskissa (9-17-v), ollut jakamassa lehtiä Janin ja Markuksen kanssa (14-16-v), valvonut uimarantaa oululaisten uimarineitokaisten kanssa (17-v. Tarkkaan ottaen istuimme pikkuisessa asuntovaunussa pelaamassa kortteja. Ei ollut ketä valvoa, sade alkoi kesäkuun alussa ja päättyi heinäkuun viimeisenä.), haravoinut hautausmaalla mummojen rinnalla (18-v), järjestellyt arkistoja ladyjen tiukassa valvonnassa (22-v) ja ollut mukana erilaisissa historian tutkimusprojekteissa (23-25-v). Vankan kokemukseni perusteella voin sanoa varmasti, että opettajan ammatti on ammateista paras.
Asiastamitääntietämättömät toteavat viimeksi mainittuun, että: "Joopa, joo. Opettajan työssä parasta ovat kesä-, heinä- ja elokuu." Ei pidä paikkansa. Parasta työssä on se, että vaikka päivän rutiini toistuu päivästä toiseen jokseenkin samanlaisena ja talvisota on sodittava monta kertaa joka vuosi ja aina tulee turpaan, työn haasteet ovat joka päivä uusia. Haasteita on ryhmästä riippuen 12-34. Nämä haasteet tekevät työstä mielenkiintoisen. Jokainen tulee erilaisesta taustasta. Jokaisella on erilaiset tavoitteet, erilainen kapasiteetti omaksua uutta ja erilainen päivän kunto.
Olen näitä haasteita vuonna 1998 alkaneen opettajaurani aikana tavannut kohta 10 000. Yhtään en ole pelännyt, jokaiseen olen yrittänyt suhtautua ennakkoluulottomasti ja kunnioittavasti. Jokainen on omalla tavallaan vastannut samalla tavalla takaisin.
Totuuden nimissä täytyy kuitenkin todeta, että vuosikymmen sitten nämä "haasteet" osasivat lukioikäisinä keskimäärin enemmän kuin nyt. Vuosikymmen sitten saatoin luottaa siihen, että nuorella on lukioon tullessa perustiedot talvisodan taustasta ja Suomen EU-jäsenyyden syistä. Nyt niitä pohjia ei ole. Jokainen sota täytyy aloittaa alusta.
Open ammatti on sikäli erikoinen, että jokaisella suomalaisella on vähintään yhdeksän vuoden perstuntuma ammatista. Jokaisella on tarinoita opettajista. Jokaisella on näkemys siitä, oliko opettaja *:n vai *****:n opettaja ja miksi niin. Jokaisella on siis oma ajatus siitä, miten tämä työ pitäisi tehdä. Kuinka moni on miettinyt vaikka rekkakuskin ammattia tästä näkökulmasta?
Totuuden nimessä täytyy todeta, että on opettajuuskin muuttunut. Muistan elävästi oman yläkoulun historian opettajani 80-luvulta. Hajumuistini on pitkä. Mies tuli yleensä tunnille myöhässä. Saattoi pistää pään työpöydälleen ja kohta kuului kuorsaus. Ymmärsimme alkoholisoitunutta miestä. Hän oli "tohtori", siis rikkiviisas. Sitä ongelmaa sieti varoa. Kohtasin hänet pari viikkoa sitten. Unski kiersi kolaamassa lähikaupassa peliautomaattien kolikkokaukaloita.
Myös kotoväen suhtautuminen lapsen koulunkäyntiin on muuttunut. Ei Unton ongelmasta kotona puhuttu. Opettaja oli pyhä, koskematon, vaikka ei liiemmin meitä opettanut. Jälkikäteen tulee mieleen, että huomasiko hän edes meitä. Puhuessaan luokan edessä kaulaparta vedossa heiluen, ei hän meitä katsonut. Itsekseen puhui. Katsoi aina ulos ikkunasta. Kenelle mahtoi meriselityksensä antaa. Yleinen ajatus lienee ollut, että hänellä oli varmasti ongelmaansa hyvä syy ja yhteisö koulussa ja kodeissa suojeli häntä.
Jos meikäläinen päänkirkastusnokoset tunnin aluksi ottaisi, ei montaa minuuttia menisi, kun face olisi täynnä kuvia pöydän takaa nousevat auringosta! Ja hyvä niin. Ei rehtori ehdi tunnille. Oppilas on paras henkilö arvioimaan osaamistamme. So be it. Ja se juuri, alituinen valvonta, tekee tästä työstä haastavaa. Tähdet pitää ansaita joka päivä. On pakko pysyä mukana ajan virrassa. Ajoittain jopa pyrkiä ohjailemaan sitä. Näiden omien pikku haasteiden kautta. Missä muussa ammatissa pääsee sellaiselle aitiopaikalle?
Asiastamitääntietämättömät toteavat viimeksi mainittuun, että: "Joopa, joo. Opettajan työssä parasta ovat kesä-, heinä- ja elokuu." Ei pidä paikkansa. Parasta työssä on se, että vaikka päivän rutiini toistuu päivästä toiseen jokseenkin samanlaisena ja talvisota on sodittava monta kertaa joka vuosi ja aina tulee turpaan, työn haasteet ovat joka päivä uusia. Haasteita on ryhmästä riippuen 12-34. Nämä haasteet tekevät työstä mielenkiintoisen. Jokainen tulee erilaisesta taustasta. Jokaisella on erilaiset tavoitteet, erilainen kapasiteetti omaksua uutta ja erilainen päivän kunto.
Olen näitä haasteita vuonna 1998 alkaneen opettajaurani aikana tavannut kohta 10 000. Yhtään en ole pelännyt, jokaiseen olen yrittänyt suhtautua ennakkoluulottomasti ja kunnioittavasti. Jokainen on omalla tavallaan vastannut samalla tavalla takaisin.
Totuuden nimissä täytyy kuitenkin todeta, että vuosikymmen sitten nämä "haasteet" osasivat lukioikäisinä keskimäärin enemmän kuin nyt. Vuosikymmen sitten saatoin luottaa siihen, että nuorella on lukioon tullessa perustiedot talvisodan taustasta ja Suomen EU-jäsenyyden syistä. Nyt niitä pohjia ei ole. Jokainen sota täytyy aloittaa alusta.
Open ammatti on sikäli erikoinen, että jokaisella suomalaisella on vähintään yhdeksän vuoden perstuntuma ammatista. Jokaisella on tarinoita opettajista. Jokaisella on näkemys siitä, oliko opettaja *:n vai *****:n opettaja ja miksi niin. Jokaisella on siis oma ajatus siitä, miten tämä työ pitäisi tehdä. Kuinka moni on miettinyt vaikka rekkakuskin ammattia tästä näkökulmasta?
Totuuden nimessä täytyy todeta, että on opettajuuskin muuttunut. Muistan elävästi oman yläkoulun historian opettajani 80-luvulta. Hajumuistini on pitkä. Mies tuli yleensä tunnille myöhässä. Saattoi pistää pään työpöydälleen ja kohta kuului kuorsaus. Ymmärsimme alkoholisoitunutta miestä. Hän oli "tohtori", siis rikkiviisas. Sitä ongelmaa sieti varoa. Kohtasin hänet pari viikkoa sitten. Unski kiersi kolaamassa lähikaupassa peliautomaattien kolikkokaukaloita.
Myös kotoväen suhtautuminen lapsen koulunkäyntiin on muuttunut. Ei Unton ongelmasta kotona puhuttu. Opettaja oli pyhä, koskematon, vaikka ei liiemmin meitä opettanut. Jälkikäteen tulee mieleen, että huomasiko hän edes meitä. Puhuessaan luokan edessä kaulaparta vedossa heiluen, ei hän meitä katsonut. Itsekseen puhui. Katsoi aina ulos ikkunasta. Kenelle mahtoi meriselityksensä antaa. Yleinen ajatus lienee ollut, että hänellä oli varmasti ongelmaansa hyvä syy ja yhteisö koulussa ja kodeissa suojeli häntä.
Jos meikäläinen päänkirkastusnokoset tunnin aluksi ottaisi, ei montaa minuuttia menisi, kun face olisi täynnä kuvia pöydän takaa nousevat auringosta! Ja hyvä niin. Ei rehtori ehdi tunnille. Oppilas on paras henkilö arvioimaan osaamistamme. So be it. Ja se juuri, alituinen valvonta, tekee tästä työstä haastavaa. Tähdet pitää ansaita joka päivä. On pakko pysyä mukana ajan virrassa. Ajoittain jopa pyrkiä ohjailemaan sitä. Näiden omien pikku haasteiden kautta. Missä muussa ammatissa pääsee sellaiselle aitiopaikalle?
Kommentit