Ransu ja sukupolvien kuvakirja

Historian opettajana olen toisinaan taipuvainen katsomaan menneeseen. Ehkä liiankin usein. Trendihän tuntuu olevan, että pitäisi kurkottaa huomispäivään. Ja mieluummin vielä vankassa etukenossa. Nykäsen muna-asennossa. Minusta ei ole siihen. En tiedä, mitä siellä tapahtuu.

Asia tuli iholle Tampereen Tohlopissa. Tutustuimme mainion oppaamme Ailan kanssa tv2:n aarteisiin ja voin vakuuttaa, että niitä riitti! Oppilaiden suurin ihmetys bussissa paluumatkalla oli, että miten niin pieni (studio) saadaan ruudussa näyttämään niin suurelta. Mieleeni tuli, että he lausuivat ääneen aikaamme kuvaavan suuren totuuden.

Erityisen elähdyttävää oli nähdä eräs tietty naulakko. Oheinen kuva ei kerro, miten pienistä hatuista ja myssyistä oli kysymys, mutta sanotaanko, että ne olisivat kenties juuri ja juuri mahtuneet vastasyntyneen lapsen päähän. Ymmärsin heti, mistä oli kysymys. Silmieni edessä oli erään lapsuuteni suuren sankarin ja roolimallin keskeistä karderooppia.

Kyseinen karvakuono on ystävällinen, kiinnostunut kaikesta, lähes aina iloinen ja kepeän humoristinen. Hänellä on paljon hyviä ystäviä ja hän ajautuu usein heidän kanssaan hieman pelottaviinkin seikkailuihin, mutta selviytyy niistä, no, hännän heilautuksella. 

Valtaosa mukanani olleista tiesi myös saman tien kenestä oli kyse. Jäin kuitenkin miettimään sitä, että kun kerran Ransu nyt ON leimallisesti itseni ikäisen ja hieman nuoremman porukan keskeistä kotimaista lapsuuden kuvastoa, ketkä tai mitkä ovat ne nykyisen nuoren sukupolven suuret sankarit? 

Joku kyyninen voi tietysti kysyä, tarvitaanko sankareita tai pitääkö jokaisella sukupolvella olla oma kollektiivinen kokemus tai muisti. Ei tarvitse, mutta kyllähän se luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja identiteettiä. Ja auttaa kenties ymmärtämään toisia.

Otetaan esimerkki. Varsin monella meistä on selkeä mielikuva siitä, missä olimme ja mitä teimme vuonna 1995 erään lätkäpelin jälkeen, mutta kuinka moni muistaa yhtä kirkkaasti vuoden 2011 Bratislavan kisojen viimeisen pelin aikaiset tai jälkeiset kokemukset? 

Tuoko on se aikajänne, jonka kuluessa asiat ovat muuttuneet? Ja onko tämä se syy, miksi meidän on nykyään niin vaikea ymmärtää toisiamme? Meillä on liian vähän niitä tilanteita, jolloin sydämemme ovat lyöneet samaan tahtiin. Liian vähän niitä asioita, joista olemme voineet todeta, että se jokin oli absoluuttisesti hyvä asia. Hetkiä, jolloin olemme tunteneet olevan pieni palanen jotakin suurta tarinaa.

Meidän 1970-luvulla syntyneiden lapsuus ei ollut yhtään sen turvallisempi tai parempi kuin lapsuus on nykyään. Mutta kenties silloin oli jotenkin helpompi asemoida itsensä. Globaalissa maailmankylässä tuntuu olevan vaikeaa löytää jotakin sellaista, joka olisi aidosti hyvää ja aidosti omaa. Olemme elämässämme ohikulkumatkalla, koko ajan liikkeessä.