VAPAHTAJA!
(Joulukuun UrSassa)
Meillä kristityiksi tunnustautuvilla ihmisillä on ihmeellinen taito: olemme täysin kyvyttömiä kertomaan suurimmasta rakkauden osoituksesta, mitä meille on annettu. Tarkoitan tietenkin joulun lasta Jeesusta. Olemme peräti niin huonoja, että olen alkanut epäillä mokailevamme tarkoituksella. Haluamme pitää tämän suuren rakkauden omanamme, vaikka hän kuinka haluaisi kurkistella paidan raoista. Pidämme suumme visusti supussa, vaikka sieltä kuinka tunkisi ulos rakkauden evankeliumin kallisarvoista sanomaa. Onko niin, että emme halua jakaa sitä, koska pelkäämme, että jakamalla menetämme omistusoikeutemme siihen?
Yritetäänpä täsmentää sanomaa. Pari tuhatta vuotta sitten pieni lapsi syntyi tallissa. Hänet laitettiin seimeen, hevosen ruokinnassa käytettyyn astiaan. Lapsi näytti tavalliselta lapselta, mutta oli kaikkea muuta. Hän oli Jumalan poika. Isä oli harvinainen, tekisi mieli sanoa julma. Hän nimittäin tiesi, mitä kaikkea tuo lapsi joutuisi elämässään kokemaan ja minkä kärsimyksen kautta hän pääsisi takaisin kotiin. Silti tuo Isä halusi lähettää lapsensa matkaan. Tuolla lapsella oli tärkeä tehtävä: hänen täytyi kulkea kaikkialla julistamassa, että vaikka tuon saman Isän lapset olivat kauan kauan sitten rikkoneet Isän tahtoa vastaan ja Isä oli kiukuspäissään ajanut lapsensa pois, niin nyt Isä oli leppynyt. Oli aika tehdä sovinto. Nyt oli aika tulla kotiin.
Seimen lapsi vietti ensimmäisen joulunsa tallissa. Tänäkin jouluna juhlimme häntä. Seimen lasta on helppo lähestyä. Hän ei ole millään tavalla pelottava, päinvastoin. Asetumme paimenten ja itämaan tietäjien rinnalle ihmettelemään häntä. Laulamme ylistyslauluja hänelle, mutta miksi ilo ei kuulu äänestämme? Miksi epäilemme, ettei hänen tuomansa viesti ole tarkoitettu minulle? Taivaan ja maan luoja on erehdyksessä valinnut väärän numeron. Onko kenties niin, että pelkäämme Isämme kääntävän selkänsä meille, jos tartumme hänen käteensä. Emme voi uskoa todeksi kohdallemme osunutta onnea, koska olemme tottuneet ajattelemaan niin, että minulle ei kerta kaikkiaan kuulu mitään niin hyvää.
Kuuletko kolkutuksen ovelta? Siellä on isä ja viimeisillään raskaana oleva äiti. Päästätkö heidät sisään taloon, vaikka teillä ehkä onkin aika täyttä ja sekaistakin? Joulukiireet painavat päälle ja on niin paljon tekemistä. Oletko valmis sanomaan: ”Tervetuloa. Teitä onkin odotettu!” Tämän lapsen syntymässä sinun ei tarvitse olla kätilönä. Saat asettua vastasyntyneen lapsen vierelle ja tunnustautua saman Isän lapseksi itsekin.
Meillä kristityiksi tunnustautuvilla ihmisillä on ihmeellinen taito: olemme täysin kyvyttömiä kertomaan suurimmasta rakkauden osoituksesta, mitä meille on annettu. Tarkoitan tietenkin joulun lasta Jeesusta. Olemme peräti niin huonoja, että olen alkanut epäillä mokailevamme tarkoituksella. Haluamme pitää tämän suuren rakkauden omanamme, vaikka hän kuinka haluaisi kurkistella paidan raoista. Pidämme suumme visusti supussa, vaikka sieltä kuinka tunkisi ulos rakkauden evankeliumin kallisarvoista sanomaa. Onko niin, että emme halua jakaa sitä, koska pelkäämme, että jakamalla menetämme omistusoikeutemme siihen?
Yritetäänpä täsmentää sanomaa. Pari tuhatta vuotta sitten pieni lapsi syntyi tallissa. Hänet laitettiin seimeen, hevosen ruokinnassa käytettyyn astiaan. Lapsi näytti tavalliselta lapselta, mutta oli kaikkea muuta. Hän oli Jumalan poika. Isä oli harvinainen, tekisi mieli sanoa julma. Hän nimittäin tiesi, mitä kaikkea tuo lapsi joutuisi elämässään kokemaan ja minkä kärsimyksen kautta hän pääsisi takaisin kotiin. Silti tuo Isä halusi lähettää lapsensa matkaan. Tuolla lapsella oli tärkeä tehtävä: hänen täytyi kulkea kaikkialla julistamassa, että vaikka tuon saman Isän lapset olivat kauan kauan sitten rikkoneet Isän tahtoa vastaan ja Isä oli kiukuspäissään ajanut lapsensa pois, niin nyt Isä oli leppynyt. Oli aika tehdä sovinto. Nyt oli aika tulla kotiin.
Seimen lapsi vietti ensimmäisen joulunsa tallissa. Tänäkin jouluna juhlimme häntä. Seimen lasta on helppo lähestyä. Hän ei ole millään tavalla pelottava, päinvastoin. Asetumme paimenten ja itämaan tietäjien rinnalle ihmettelemään häntä. Laulamme ylistyslauluja hänelle, mutta miksi ilo ei kuulu äänestämme? Miksi epäilemme, ettei hänen tuomansa viesti ole tarkoitettu minulle? Taivaan ja maan luoja on erehdyksessä valinnut väärän numeron. Onko kenties niin, että pelkäämme Isämme kääntävän selkänsä meille, jos tartumme hänen käteensä. Emme voi uskoa todeksi kohdallemme osunutta onnea, koska olemme tottuneet ajattelemaan niin, että minulle ei kerta kaikkiaan kuulu mitään niin hyvää.
Kuuletko kolkutuksen ovelta? Siellä on isä ja viimeisillään raskaana oleva äiti. Päästätkö heidät sisään taloon, vaikka teillä ehkä onkin aika täyttä ja sekaistakin? Joulukiireet painavat päälle ja on niin paljon tekemistä. Oletko valmis sanomaan: ”Tervetuloa. Teitä onkin odotettu!” Tämän lapsen syntymässä sinun ei tarvitse olla kätilönä. Saat asettua vastasyntyneen lapsen vierelle ja tunnustautua saman Isän lapseksi itsekin.
Kommentit