Itsenäisyyspäivän puhe 3.12.2010
Syksyn alussa sain kutsun tulla puhumaan srk:n talolle erääseen tilaisuuteen. Tulkitsin puhelimessa saamani kutsun väärin. Kuvittelin, että paikalle tulee parikymmentä ihmistä. Mutta kun tulin paikalle, srk-talon parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja ja väkeä oli talon täydeltä. Taskussa ollut puhe, jonka olin kyllä huolella valmistellut, alkoi tuntua vaatimattomalta räpellykseltä näin isoon tilaisuuteen. Jännitin ja pelkäsin. Pelkäsin esiintymistä. Sitä, kuinka mut otetaan vastaan. Pelkäsin mokaavani, puhuvani omiani. Nolaavani itseni ja pilaavani koko tilaisuuden.
Kun pääsin sisälle taloon, illan isäntä tuli mua hymyillen vastaan. ”Onpas hienoa, että pääsit tulemaan. Meitä onkin täällä aika paljon.” Ihmisiä tuli kättelemään mua. Vanhoja ihmisiä. Lähes kaikki täysin tuntemattomia. Muutamia tunnistin nimeltä. Mutta yhden asian tunnistin heti. Tunnistin kädet. Kaikilla miehillä, isoilla ja pienemmillä miehillä oli isot karheat kädet. Vahvat kädet, joilla oli tehty paljon töitä. Töitä paitsi oman itsen ja perheen, niin myös tämän yhteisön eteen. Tunnistin ne kädet, joissa omani tuntuivat pienen lapsen käsiltä. Ne olivat isoisäni kädet. Pelot hälvenivät. En enää tuntenut olevani kummajainen, tai väärässä paikassa. Olin omieni joukossa. Yksi muista. Yksi yhteisöstä.
Ymmärsin myös toisen asian. Me kaikki pelätään, että joudutaan yhteisön ulkopuolelle. Pelätään, että meitä ei hyväksytä. Tai että viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset näkevät, kuinka surkea mä olen, he sysäävät mut luotaan.
Nämä kysymykset seuraavat ihmistä varmaan loppuun asti. Lähtökohta tuntuu olevan, että en varmaan kelpaa, kun olen vain tällainen ruma ja kömpelö. En ole lahjakas oikein missään. Kukaan ei varmaan tykkää musta.
Täällä koululla joku värjää tukkaansa harvase viikko ollakseen kiinnostava. Toinen ostaa kalliitta merkkivaatteita, että vois sulautua porukkaan. Kolmas yrittää olla tosi hyvä koulussa, jotta sais kehuja ja arvostusta. Ja se neljäs lyö kaiken läskiksi. Unohtaa tarkoituksella tehdä läksyt, polttaa tupakkaa (aluksi hampaat irvessä koska se maistuu ihan hirveeltä) ja juo kaljaa (joka on sekin pahaa), että sais mainetta, että kuuluis piireihin. Ja sitten tää kovis haistattaa opettajille, ihan vaan näyttääkseen muille, että kattokaa mitä mä uskallan tehdä. Kaikki tää vaiva vain sen vuoksi, että joku hyväksyis mut. Mitä kovemmalta näytetään, sitä suurempaan ääneen huudetaan: ”Hyväksykää mut!”.
Etkö huomaa ristiriitaa? Sä tekeydyt joksikin toiseksi, jotta sä tulisit hyväksytyksi. Jos sä saat näillä tempuilla arvostusta, niin se arvostus tulee siitä roolisuorituksesta. Pahin juttu on, että SÄ joudut sen roolin vangiksi. Sä et pääse siitä eroon, vaikka haluaisit. Sä kadotat kosketuksen omaan itseesi.
Nyt joku teistä ehkä miettii, että mitä tällä kaikella on tekemistä itsenäisyyspäivän kanssa. Vastaan, että tosi paljon. Me täällä Pohjolan perukoilla, Suomen sisävesistöjen äärellä, Urjalan perimettillä, ollaan pärjätty sillä, että ollaan ennen ja jälkeen sotien noudatettu talvisodan kultaista ohjetta: kaveria ei jätetä. Sen pyhän säännön taustalla on toinen, vielä pyhempi sääntö ”kohtele toisia niin, kuin haluat itseäsi kohdeltavan.”
Ne ihmiset, jotka tapasin srk-talolla, olivat sotaveteraani ja evakoita. Heidän ainoa toivonsa, niinä ankarina sodan ja epävarman huomisen aikoina olivat toiset ihmiset. Heidän varassaan oli koko Suomen tulevaisuus. Ja heidän muodostamansa ketju piti! Oli ihmeellistä, että heidän joukossaan, tunsin olevani kotona. Tunsin, että olin samaa porukkaa. Yksi lenkki ketjussa.
Jos me nuoret ja vanhat, ei uskalleta olla omana itsenämme olemassa toisillemme, sitä ketjua ei synny. Tosiasia on, että me, sinä ja minä, ollaan toistemme paras turva. Meidän turvamme, meidän tulevaisuus riippuu toisistamme. Me muodostetaan samanlaisia ihmisten ketjuja kuin mitä meidän esi-isät on muodostaneet. Jos mä hylkään sut, mä menetän myös sen avun, minkä sä voit mulle antaa, kun mulla on vaikeaa.
Siis, jos haluat arvostusta muilta, niin arvosta ja kunnioita muita. Ole oma itsesi, niin annat muille saman mahdollisuuden. Ymmärrä se, että sä ET tule paremmaksi ihmiseksi kasvattamalla itsellesi paksumpaa kuorta. Sä tulet paremmaksi ja aidommaksi itseksesi, kun hankkiudut siitä kuoresta eroon. Luota toiseen, ja ole itse hänen luottamuksensa arvoinen.
Itsenäisyyspäivänä me muistetaan menneitä sukupolvia. Sitä työtä, jota he ovat myös meidän eteemme tehneet. Mutta me ei saada katsoa vain menneisyyteen; meidän on katsottava eteenpäin, huomispäivään. Ja ymmärrettävä, että meidän jälkeemme tulee muita. Heidän silmissään, me voidaan olla esi-isiemme kaltaisia tavallisia, toisista riippuvaisia ihmisiä. Ja sellaisina itsemme näköisiä ja kokoisia sankareita.
Hyvää itsenäisyyspäivää ystävät.
Kun pääsin sisälle taloon, illan isäntä tuli mua hymyillen vastaan. ”Onpas hienoa, että pääsit tulemaan. Meitä onkin täällä aika paljon.” Ihmisiä tuli kättelemään mua. Vanhoja ihmisiä. Lähes kaikki täysin tuntemattomia. Muutamia tunnistin nimeltä. Mutta yhden asian tunnistin heti. Tunnistin kädet. Kaikilla miehillä, isoilla ja pienemmillä miehillä oli isot karheat kädet. Vahvat kädet, joilla oli tehty paljon töitä. Töitä paitsi oman itsen ja perheen, niin myös tämän yhteisön eteen. Tunnistin ne kädet, joissa omani tuntuivat pienen lapsen käsiltä. Ne olivat isoisäni kädet. Pelot hälvenivät. En enää tuntenut olevani kummajainen, tai väärässä paikassa. Olin omieni joukossa. Yksi muista. Yksi yhteisöstä.
Ymmärsin myös toisen asian. Me kaikki pelätään, että joudutaan yhteisön ulkopuolelle. Pelätään, että meitä ei hyväksytä. Tai että viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset näkevät, kuinka surkea mä olen, he sysäävät mut luotaan.
Nämä kysymykset seuraavat ihmistä varmaan loppuun asti. Lähtökohta tuntuu olevan, että en varmaan kelpaa, kun olen vain tällainen ruma ja kömpelö. En ole lahjakas oikein missään. Kukaan ei varmaan tykkää musta.
Täällä koululla joku värjää tukkaansa harvase viikko ollakseen kiinnostava. Toinen ostaa kalliitta merkkivaatteita, että vois sulautua porukkaan. Kolmas yrittää olla tosi hyvä koulussa, jotta sais kehuja ja arvostusta. Ja se neljäs lyö kaiken läskiksi. Unohtaa tarkoituksella tehdä läksyt, polttaa tupakkaa (aluksi hampaat irvessä koska se maistuu ihan hirveeltä) ja juo kaljaa (joka on sekin pahaa), että sais mainetta, että kuuluis piireihin. Ja sitten tää kovis haistattaa opettajille, ihan vaan näyttääkseen muille, että kattokaa mitä mä uskallan tehdä. Kaikki tää vaiva vain sen vuoksi, että joku hyväksyis mut. Mitä kovemmalta näytetään, sitä suurempaan ääneen huudetaan: ”Hyväksykää mut!”.
Etkö huomaa ristiriitaa? Sä tekeydyt joksikin toiseksi, jotta sä tulisit hyväksytyksi. Jos sä saat näillä tempuilla arvostusta, niin se arvostus tulee siitä roolisuorituksesta. Pahin juttu on, että SÄ joudut sen roolin vangiksi. Sä et pääse siitä eroon, vaikka haluaisit. Sä kadotat kosketuksen omaan itseesi.
Nyt joku teistä ehkä miettii, että mitä tällä kaikella on tekemistä itsenäisyyspäivän kanssa. Vastaan, että tosi paljon. Me täällä Pohjolan perukoilla, Suomen sisävesistöjen äärellä, Urjalan perimettillä, ollaan pärjätty sillä, että ollaan ennen ja jälkeen sotien noudatettu talvisodan kultaista ohjetta: kaveria ei jätetä. Sen pyhän säännön taustalla on toinen, vielä pyhempi sääntö ”kohtele toisia niin, kuin haluat itseäsi kohdeltavan.”
Ne ihmiset, jotka tapasin srk-talolla, olivat sotaveteraani ja evakoita. Heidän ainoa toivonsa, niinä ankarina sodan ja epävarman huomisen aikoina olivat toiset ihmiset. Heidän varassaan oli koko Suomen tulevaisuus. Ja heidän muodostamansa ketju piti! Oli ihmeellistä, että heidän joukossaan, tunsin olevani kotona. Tunsin, että olin samaa porukkaa. Yksi lenkki ketjussa.
Jos me nuoret ja vanhat, ei uskalleta olla omana itsenämme olemassa toisillemme, sitä ketjua ei synny. Tosiasia on, että me, sinä ja minä, ollaan toistemme paras turva. Meidän turvamme, meidän tulevaisuus riippuu toisistamme. Me muodostetaan samanlaisia ihmisten ketjuja kuin mitä meidän esi-isät on muodostaneet. Jos mä hylkään sut, mä menetän myös sen avun, minkä sä voit mulle antaa, kun mulla on vaikeaa.
Siis, jos haluat arvostusta muilta, niin arvosta ja kunnioita muita. Ole oma itsesi, niin annat muille saman mahdollisuuden. Ymmärrä se, että sä ET tule paremmaksi ihmiseksi kasvattamalla itsellesi paksumpaa kuorta. Sä tulet paremmaksi ja aidommaksi itseksesi, kun hankkiudut siitä kuoresta eroon. Luota toiseen, ja ole itse hänen luottamuksensa arvoinen.
Itsenäisyyspäivänä me muistetaan menneitä sukupolvia. Sitä työtä, jota he ovat myös meidän eteemme tehneet. Mutta me ei saada katsoa vain menneisyyteen; meidän on katsottava eteenpäin, huomispäivään. Ja ymmärrettävä, että meidän jälkeemme tulee muita. Heidän silmissään, me voidaan olla esi-isiemme kaltaisia tavallisia, toisista riippuvaisia ihmisiä. Ja sellaisina itsemme näköisiä ja kokoisia sankareita.
Hyvää itsenäisyyspäivää ystävät.
Kommentit