Kauko
(yön hämärissä rustattu teksti, jota en sitten laitattanut painettuun lehteen...)
”Näytät muuten aika hyvin säilyneeltä kuuskymppiseks!” toteaa vanha mies minulle. Kelaan hetken aikaa, että olenko sanonut jotakin iästäni. ”Halvattu!” mietin. ”Mähän sanoin vaan, että en laula. Että oon vaan autokuskina.” Vilkaisen syrjäsilmällä eteisen peiliin. Tarkistan olenko vanhentunut sitten viimenäkemän. ”Puhuuko se oikeesti mulle?” ihmettelen itsekseni. Hetken päästä mies nousee. Kieltäytyy hoitajan tarjoamasta glögistä ja kävelee kohti porraskäytävän ovea. Toivottaa vielä hyvät joulut ja tarttuu kahvaan. Alkaa rynkyttää sitä, kun se ei suostu aukeamaan. Kääntyy ja etsii epätoivoinen ilme kasvoillaan toista ulospääsytietä. Nousen ylös ja olen aikeissa auttaa miehen ulos, mutta hoitaja pyyhältää ohitseni. ”Tule Kauko tänne pöytään takasin. Ei sua nyt kukaan odota. Sun poikasi tulee vasta joulupäivänä.” Kauko katsoo hoitajaa pelästynyt ilme kasvoillaan, mutta suostuu lopulta ottamaan kiinni ojennettuun käteen.
Kauko on dementoitunut. Sitä on vaikea nähdä ulospäin, hän on porukan nuorekkain. Tukka on siististi kammattu ja yllä on uudenkarhea slipoveri. Kauko istui eturivissä, kun auoin suutani muiden seurakuntalaisten laulaessa. Muistan miettineeni, ketä hän oli tullut vanhainkotiin katsomaan.
Nelikymmenpäinen joukko vanhuksia huikkaa joululaulutoiveen toisen perään. Kaikkia lauluja ei edes löydy vihostamme. Ne ovat niitä unohdettuja lauluja, joita laulettiin kun nämä vanhukset olivat ikäisiämme. ”Sika” vedetään lonkalta. Sylvia saa kyynelpisaran kihoamaan laulajien ja kuulijoiden silmiin. Viimein koittaa tauko. Hoitaja tulee pöytäämme ja kiittää, kun jaksoimme taas tulla. Huomaan ahdistuvani, kun hän kertoo, että moni vanhus ei ymmärrä tuon taivaallista siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän lisää vielä, että se voi jopa olla siunaus, koska heitä ei käy kukaan katsomassa, edes jouluna. Ahdistus paisuu niin suureksi, että haluan pyhästi luvata tulla joka päivä vanhuksia katsomaan. Viime hetkellä vedän lupauksen takaisin, ymmärrän sen mahdottomaksi toteuttaa.
Tavan mukaan luemme lopuksi jouluevankeliumin. Tällä kertaa roudari, seniorikansalainen, saa tehdä sen. Kakistelen kurkkuani ja aloitan: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn…” Loppuun päästyäni huomaan ahdistukseni helpottaneen. Ymmärrän paremmin tehtäväni, paikkani. Olen välittämässä sanomaa. Meille on syntynyt Vapahtaja. Hänen ansiostaan meidän ei tarvitse pelätä. Meille on kaikille paikka Taivaan kodissa. Siellä ei tarvitse käydä katsomassa. Siellä olemme yhtä ja samaa perhettä.
Ulkona on hiljainen lumisade. Lumihiutaleetkin tuntuvat empivän: ”Mihinkäs tässä on kiire.” Otan niistä mallia ja hidastan kulkuani. Oloni on tyytyväinen. Joulu ei löydy kaupan hyllyltä tai lieden lämpimästä. Joulu on tallissa. Saan kävellä sisään ja asettua seimen äärelle ihmettelemään suurinta lahjaa, mitä ihminen voi saada. Ja tiedätkö mitä? Tässä lahjassa on sinunkin nimesi.
”Näytät muuten aika hyvin säilyneeltä kuuskymppiseks!” toteaa vanha mies minulle. Kelaan hetken aikaa, että olenko sanonut jotakin iästäni. ”Halvattu!” mietin. ”Mähän sanoin vaan, että en laula. Että oon vaan autokuskina.” Vilkaisen syrjäsilmällä eteisen peiliin. Tarkistan olenko vanhentunut sitten viimenäkemän. ”Puhuuko se oikeesti mulle?” ihmettelen itsekseni. Hetken päästä mies nousee. Kieltäytyy hoitajan tarjoamasta glögistä ja kävelee kohti porraskäytävän ovea. Toivottaa vielä hyvät joulut ja tarttuu kahvaan. Alkaa rynkyttää sitä, kun se ei suostu aukeamaan. Kääntyy ja etsii epätoivoinen ilme kasvoillaan toista ulospääsytietä. Nousen ylös ja olen aikeissa auttaa miehen ulos, mutta hoitaja pyyhältää ohitseni. ”Tule Kauko tänne pöytään takasin. Ei sua nyt kukaan odota. Sun poikasi tulee vasta joulupäivänä.” Kauko katsoo hoitajaa pelästynyt ilme kasvoillaan, mutta suostuu lopulta ottamaan kiinni ojennettuun käteen.
Kauko on dementoitunut. Sitä on vaikea nähdä ulospäin, hän on porukan nuorekkain. Tukka on siististi kammattu ja yllä on uudenkarhea slipoveri. Kauko istui eturivissä, kun auoin suutani muiden seurakuntalaisten laulaessa. Muistan miettineeni, ketä hän oli tullut vanhainkotiin katsomaan.
Nelikymmenpäinen joukko vanhuksia huikkaa joululaulutoiveen toisen perään. Kaikkia lauluja ei edes löydy vihostamme. Ne ovat niitä unohdettuja lauluja, joita laulettiin kun nämä vanhukset olivat ikäisiämme. ”Sika” vedetään lonkalta. Sylvia saa kyynelpisaran kihoamaan laulajien ja kuulijoiden silmiin. Viimein koittaa tauko. Hoitaja tulee pöytäämme ja kiittää, kun jaksoimme taas tulla. Huomaan ahdistuvani, kun hän kertoo, että moni vanhus ei ymmärrä tuon taivaallista siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän lisää vielä, että se voi jopa olla siunaus, koska heitä ei käy kukaan katsomassa, edes jouluna. Ahdistus paisuu niin suureksi, että haluan pyhästi luvata tulla joka päivä vanhuksia katsomaan. Viime hetkellä vedän lupauksen takaisin, ymmärrän sen mahdottomaksi toteuttaa.
Tavan mukaan luemme lopuksi jouluevankeliumin. Tällä kertaa roudari, seniorikansalainen, saa tehdä sen. Kakistelen kurkkuani ja aloitan: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn…” Loppuun päästyäni huomaan ahdistukseni helpottaneen. Ymmärrän paremmin tehtäväni, paikkani. Olen välittämässä sanomaa. Meille on syntynyt Vapahtaja. Hänen ansiostaan meidän ei tarvitse pelätä. Meille on kaikille paikka Taivaan kodissa. Siellä ei tarvitse käydä katsomassa. Siellä olemme yhtä ja samaa perhettä.
Ulkona on hiljainen lumisade. Lumihiutaleetkin tuntuvat empivän: ”Mihinkäs tässä on kiire.” Otan niistä mallia ja hidastan kulkuani. Oloni on tyytyväinen. Joulu ei löydy kaupan hyllyltä tai lieden lämpimästä. Joulu on tallissa. Saan kävellä sisään ja asettua seimen äärelle ihmettelemään suurinta lahjaa, mitä ihminen voi saada. Ja tiedätkö mitä? Tässä lahjassa on sinunkin nimesi.
Kommentit