Merkintöjä ulkopolitiikasta
Helsingin Sanomies kolumnisti Olli Kivinen tyhjensi pajatson tämän päivän tekstissään. Suosittelen siihen tutustumista. Seuraavat huomiot ovat lähinnä ns. reunamerkintöjä.
Venäjä, Venäjä, Venäjä-keskustelu paljasti asian, joka oli kaikkien nähtävissä jo viime keväänä: hallituksen yhteispeli ei toimi ulkopoliittisissa kysymyksissä. Kokoomus haluaa rohkeampaa ulkopolitiikkaa, Vanhanen haluaa jatkaa SDP:n viitoittamalla tiellä. Tietä voidaan myös kutsua paasikiviläiseksi, eli kun mistään ei puhuta, kenenkään ei tarvitse huolestua.
Luulen, että jos Paasikivi eläisi, hänen linjansa olisi kuitenkin toisenlainen kuin sotien jälkeisessä tilanteessa. Silloin hän lähti liikkeelle siitä, että koska Suomella ei ole merkittäviä liittolaisia, on tunnustetta geopoliittiset tosiasiat: Neuvostoliitto on lähellä ja sen kanssa on opittava elämään.
Nyt ei kuitenkaan enää eletä kylmän sodan vuosia. Areenan pitäisi olla vapaa avoimelle keskustelulle, mutta se on Suomessa sula mahdottomuus, koska Paasikivi on kuollut. Ei ole olemassa valtioviisasta isää, joka antaisi lapsilleen vapauden lentää pesästään ja elää omaa elämäänsä.
Tuntuu hullunkuriselta ajatella, että ulkopoliittisen elämän ja keskustelukulttuurin näkökulmasta Suomelle olisi ollut parempi, jos olisimme Baltian maiden tavoin ajautuneet hallinnollisestikin itänaapurimme syliin. Silloin pesäeron tekeminen menneeseen olisi ollut helpompi. Katsokaa vaikka Viroa, joka toimii kuin suvereeni valtio. Meidän kontaktipintamme itänaapurin kanssa on ollut peitelty. Tiskin alla on tapahtunut valtavasti asioita, joita nyt (syystäkin) häpeämme. Ehkä juuri tämä häpeä estää meitä toimimasta nykyisessä tilanteessa omien etujemme mukaisesti.
3 x Venäjä-keskustelu on myös paljastanut sen, kuinka kapeilla harteilla ulkopolitiikkamme on. Pääministeri on avainasemassa ulkopoliittisia linjanvetoja tehtäessä. Häneltä valitettavasti puuttuu tyystin näkemys siitä, mihin maailma on menossa. Siksi on hänen näkökulmastaan turvallisempaa ummistaa silmät maailmalla tapahtuneille muutoksille, ja todeta yksinkertaisesti, että 60 vuotta sitten valitulta linjalta ei ole syytä poiketa.
Sama koskee presidenttiä. Halosta kuunnellessa tulee väistämättä mieleen Englannin 1930-luvun lopun pääministerin Neville Chamberlainin harjoittama appeasement-politiikka. Chamberlainhan halusi estää konfliktin syttyminen myöntymällä Hitlerin rankkoihin vaatimuksiin.
On varsin mielenkiintoista, että eduskunnan puhemies käyttää presidentin puheenvuoroja. Niinistö tuntuu olevan jonkinlainen varjo-presidentti, jota ei sido presidentti-instituution virallisuus ja "virallinen ulkopoliittinen linja".
Sääli, että vaaleissa kävi kuin kävi. Demareiden ajautuminen oppositioon on kuitenkin tuonut suomalaiseen ulkopolitiikkaan lisää pelivaraa. Toivottavasti tämä pelivara käytetään, eikä jälleen ajauduta "Saako ulkopolitiikasta keskustella"-keskusteluun.
Venäjä, Venäjä, Venäjä-keskustelu paljasti asian, joka oli kaikkien nähtävissä jo viime keväänä: hallituksen yhteispeli ei toimi ulkopoliittisissa kysymyksissä. Kokoomus haluaa rohkeampaa ulkopolitiikkaa, Vanhanen haluaa jatkaa SDP:n viitoittamalla tiellä. Tietä voidaan myös kutsua paasikiviläiseksi, eli kun mistään ei puhuta, kenenkään ei tarvitse huolestua.
Luulen, että jos Paasikivi eläisi, hänen linjansa olisi kuitenkin toisenlainen kuin sotien jälkeisessä tilanteessa. Silloin hän lähti liikkeelle siitä, että koska Suomella ei ole merkittäviä liittolaisia, on tunnustetta geopoliittiset tosiasiat: Neuvostoliitto on lähellä ja sen kanssa on opittava elämään.
Nyt ei kuitenkaan enää eletä kylmän sodan vuosia. Areenan pitäisi olla vapaa avoimelle keskustelulle, mutta se on Suomessa sula mahdottomuus, koska Paasikivi on kuollut. Ei ole olemassa valtioviisasta isää, joka antaisi lapsilleen vapauden lentää pesästään ja elää omaa elämäänsä.
Tuntuu hullunkuriselta ajatella, että ulkopoliittisen elämän ja keskustelukulttuurin näkökulmasta Suomelle olisi ollut parempi, jos olisimme Baltian maiden tavoin ajautuneet hallinnollisestikin itänaapurimme syliin. Silloin pesäeron tekeminen menneeseen olisi ollut helpompi. Katsokaa vaikka Viroa, joka toimii kuin suvereeni valtio. Meidän kontaktipintamme itänaapurin kanssa on ollut peitelty. Tiskin alla on tapahtunut valtavasti asioita, joita nyt (syystäkin) häpeämme. Ehkä juuri tämä häpeä estää meitä toimimasta nykyisessä tilanteessa omien etujemme mukaisesti.
3 x Venäjä-keskustelu on myös paljastanut sen, kuinka kapeilla harteilla ulkopolitiikkamme on. Pääministeri on avainasemassa ulkopoliittisia linjanvetoja tehtäessä. Häneltä valitettavasti puuttuu tyystin näkemys siitä, mihin maailma on menossa. Siksi on hänen näkökulmastaan turvallisempaa ummistaa silmät maailmalla tapahtuneille muutoksille, ja todeta yksinkertaisesti, että 60 vuotta sitten valitulta linjalta ei ole syytä poiketa.
Sama koskee presidenttiä. Halosta kuunnellessa tulee väistämättä mieleen Englannin 1930-luvun lopun pääministerin Neville Chamberlainin harjoittama appeasement-politiikka. Chamberlainhan halusi estää konfliktin syttyminen myöntymällä Hitlerin rankkoihin vaatimuksiin.
On varsin mielenkiintoista, että eduskunnan puhemies käyttää presidentin puheenvuoroja. Niinistö tuntuu olevan jonkinlainen varjo-presidentti, jota ei sido presidentti-instituution virallisuus ja "virallinen ulkopoliittinen linja".
Sääli, että vaaleissa kävi kuin kävi. Demareiden ajautuminen oppositioon on kuitenkin tuonut suomalaiseen ulkopolitiikkaan lisää pelivaraa. Toivottavasti tämä pelivara käytetään, eikä jälleen ajauduta "Saako ulkopolitiikasta keskustella"-keskusteluun.
Kommentit