Aika kasvattaa lapsensa
Opettajan tärkein tehtävä on valmistaa nuoria tulevaisuuteen; antaa tietoja ja taitoja, joista heille voisi olla aikuistuessaan hyötyä. Lähtökohtaisesti tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että meillä opettajilla pitäisi olla kyky nähdä, mihin tämä maailma on menossa. Valitettavasti huominen on ainakin omassa mielessäni sumuinen. Ainut selvä asia on se, että monenmoisia haasteita on edessä.
Olen yrittänyt muistella omia kouluvuosiani ja pohtia, millainen kuva tulevaisuudesta päähämme iskostettiin. Jotenkin tuntuu, että kuva ei ollut niin synkkä. Ehkä silloin 1980-luvulla ei tiedetty kaikkea sitä, mitä nyt tiedetään ja ehkä näkökulma ei ollut niin laaja kuin nyt. Joka tapauksessa, en lähtenyt aikuistumisen polulle varmana kärsimyksestä ja tappiosta.
Koska en halua lamauttaa niitä nuoria, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä, huomaan olevani ristiriitaisessa tilanteessa. Tehtäväni on kertoa yläaste- ja lukioikäisille, missä mennään, mutta pelkään nuorten masentuvan kaikista niistä uhkakuvista. Olen jopa pohtinyt sitä, pitäisikö jättää jotakin sanomatta. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että nuoret kestävät huonot uutiset.
Itse asiassa nuoret kestävät muutenkin valtavan paljon ikäviäkin asioita. Paljon paremmin kuin me vanhemmat, jotka olemme elämän kolhuissa muuttuneet kyynisiksi. Paras palvelus, mitä voin nuorille tehdä, on kertoa se mitä tiedän. Antaa ne evästykset mitä osaan. Avittaa nuoria löytämään itsensä, kehittämään vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Ja luottaa siihen, että he kykenevät selviytymään siitä, mitä eteen tulee.
Minua harmittaa se tapa, millä nuorista puhutaan. Media nostaa esille nuorten kehnot elämäntavat, vähäisen unen, ylipainon, tupakanpolton, alkoholin ja huumeet ym. Paljon puhutaan myös nuorista ja väkivallasta, nuorten mielenterveysongelmia unohtamatta. Tapaan päivittäin työssäni satoja nuoria ja tiedän kuvan vääräksi.
Luulen, että liian monessa kyselyssä tulokset on koottu nuorten omista vastauksista. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Nuorilla on monenlaisia rooleja, joihin kuuluvat rankat kertomukset viikonlopun "pämppäämisestä". Kokonaiskuva ei kuitenkaan tee oikeutta kohteelleen.
Totta on, että valitettavan monilla nuorilla on ongelmia. Lähes kaikki ongelmat johtuvat kuitenkin niistä laiminlyönneistä, joihin heidän vanhempansa ovat sortuneet. Liian monessa perheessä on uskottu väitteisiin, joiden mukaan lapsi kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi, kun häntä ei yritä kasvattaa. Sekin ajatus on mielestäni virheellinen. Kasvatuskeskusteluja tarvitaan. Eri asia on, onko monista vanhemmista sanomaan, mikä on missäkin tilanteessa oikea toimintatapa.
Kokemuksen karttuessa olen alkanut entistä vakaammin uskoa siihen, että kasvava sukupolvi kykenee vastaamaan huomisen haasteisiin siinä missä edellisetkin sukupolvet. Uskon, että heitä todella hyödyttää kaikki se (masentavakin) tieto, mitä heidän päähänsä iskostetaan. "Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku", sanoi Paasikivikin. Nuorille pitää antaa vastuuta ja hän kasvaa sitä kantamaan. Nuoreen pitää luottaa, niin hän alkaa uskomaan itseensä. Nuorta pitää rakastaa, niin hän oppii hyväksymään itsensä, karvoineen kaikkineen.
Olen yrittänyt muistella omia kouluvuosiani ja pohtia, millainen kuva tulevaisuudesta päähämme iskostettiin. Jotenkin tuntuu, että kuva ei ollut niin synkkä. Ehkä silloin 1980-luvulla ei tiedetty kaikkea sitä, mitä nyt tiedetään ja ehkä näkökulma ei ollut niin laaja kuin nyt. Joka tapauksessa, en lähtenyt aikuistumisen polulle varmana kärsimyksestä ja tappiosta.
Koska en halua lamauttaa niitä nuoria, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä, huomaan olevani ristiriitaisessa tilanteessa. Tehtäväni on kertoa yläaste- ja lukioikäisille, missä mennään, mutta pelkään nuorten masentuvan kaikista niistä uhkakuvista. Olen jopa pohtinyt sitä, pitäisikö jättää jotakin sanomatta. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että nuoret kestävät huonot uutiset.
Itse asiassa nuoret kestävät muutenkin valtavan paljon ikäviäkin asioita. Paljon paremmin kuin me vanhemmat, jotka olemme elämän kolhuissa muuttuneet kyynisiksi. Paras palvelus, mitä voin nuorille tehdä, on kertoa se mitä tiedän. Antaa ne evästykset mitä osaan. Avittaa nuoria löytämään itsensä, kehittämään vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Ja luottaa siihen, että he kykenevät selviytymään siitä, mitä eteen tulee.
Minua harmittaa se tapa, millä nuorista puhutaan. Media nostaa esille nuorten kehnot elämäntavat, vähäisen unen, ylipainon, tupakanpolton, alkoholin ja huumeet ym. Paljon puhutaan myös nuorista ja väkivallasta, nuorten mielenterveysongelmia unohtamatta. Tapaan päivittäin työssäni satoja nuoria ja tiedän kuvan vääräksi.
Luulen, että liian monessa kyselyssä tulokset on koottu nuorten omista vastauksista. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Nuorilla on monenlaisia rooleja, joihin kuuluvat rankat kertomukset viikonlopun "pämppäämisestä". Kokonaiskuva ei kuitenkaan tee oikeutta kohteelleen.
Totta on, että valitettavan monilla nuorilla on ongelmia. Lähes kaikki ongelmat johtuvat kuitenkin niistä laiminlyönneistä, joihin heidän vanhempansa ovat sortuneet. Liian monessa perheessä on uskottu väitteisiin, joiden mukaan lapsi kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi, kun häntä ei yritä kasvattaa. Sekin ajatus on mielestäni virheellinen. Kasvatuskeskusteluja tarvitaan. Eri asia on, onko monista vanhemmista sanomaan, mikä on missäkin tilanteessa oikea toimintatapa.
Kokemuksen karttuessa olen alkanut entistä vakaammin uskoa siihen, että kasvava sukupolvi kykenee vastaamaan huomisen haasteisiin siinä missä edellisetkin sukupolvet. Uskon, että heitä todella hyödyttää kaikki se (masentavakin) tieto, mitä heidän päähänsä iskostetaan. "Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku", sanoi Paasikivikin. Nuorille pitää antaa vastuuta ja hän kasvaa sitä kantamaan. Nuoreen pitää luottaa, niin hän alkaa uskomaan itseensä. Nuorta pitää rakastaa, niin hän oppii hyväksymään itsensä, karvoineen kaikkineen.
Kommentit