Andre Agassi ja kasvatuksen taito
Mike-isä sitoi 2-vuotiaan poikansa käteen tennismailan ja kiinnitti pallon pojan sängyn yläpuolelle. Isä rakensi myös kotitalon takapihalle täysikokoisen tenniskentän ja syöttökoneen, jonka piipusta pallot viuhahtivat poikaa kohti kuin tykin kuulat. Sellaisissa oloissa poika kasvoi. Isän unelmasta tuli totta. Pojasta kasvoi 1990-luvun suurin tennistähti, jonka syötönpalautuksia mallataan edelleen. Mutta poika Andre oppi myös vihaamaan tennistä, vihaamaan isäänsä, ja kenties vihaamaan itseäänkin.
Oman teinipojan kanssa urheilukaupassa kevättakkia hakemassa.Tarjoan yhtä. Sininen, vettähylkivä ja tuulenpitävä. Vaikuttaa fiksulta ostokselta. Poika vilkaisee vain, kääntää katseen pois. "Mikä vika?" kysyn. Ei sano mitään. "Aha, väärä merkki" hoksaan. Umbro ei käy, eikä Hummel. Luhta on vanhusten merkki. Samoin kaikki muu, paitsi yksi. Kolme raitaa vaatteissa. Tähti lenkkareissa. Muuten on turha ostaa. Muuten jää ulos porukoista. Yksin. Ei välttämättä kiusatuksi. Ulosmitatuksi. Et täytä mittaa.
Muistan ajan, jolloin pojat tulivat kouluun kalosseissa. "Läts, läts" kuului koulun käytävillä, kun kuminen jalkine iski käytävällä linoleumin pintaan. Sadetakki oli viisautta. Farkkutakki oli pöljän varuste sadesäällä. Peruskontiot oli jokaisella. Ei muodin, vaan käytännöllisyyden vuoksi. Maaseudulla pojat tulivat isän traktorilla kouluun. Niitä oli pitkin poikin koulutien loppupäässä. Ja Pappa-Tuntureita.
Nyt ei ole enää eroa periferiakoulun ja "isonkirkon" koulun kesken. Molempien pihamaat ovat pullollaan Jopoja ja ovesta paukkaa kolmearaitaa ja tähtijalkinetta. Kädessä kaikilla uutuuttaankiiltävä puhelin. Jos se ei ole kädessä (mikä on tosin harvinaista), se möllöttää liian kireissä housuissa kuin huutomerkki. Mikä muuttui? Mikä meni rikki? Ajatus siitä, mikä riittää. Nyt ei riitä mikään.
Lasten maailma on täynnä vaatimuksia. Ole tuollainen tai tällainen. Suurin osa paineista tulee meiltä vanhemmilta. Yritämme kasvattaa lapsiamme. Yritämme hampaat irvessä. Kääntää lastemme kehitystä tiettyyn, haluamaamme suuntaan. Kuvittelemme, että sitä kautta lapsi kasvaa suoraan. Kurkottaa kohti valoa ja hyvää huomista. Kyllä ei kasva. Kieroksi kasvaa.
Satavuotta nuorten ja vanhempienkin kanssa töitä tehneenä tiedän, että maa on tulvillaan fiksuja vanhempia ja heidän lapsiaan. Oudolla tavalla isästä ja äidistä vaistoaa, että tuo on sen-ja-sen vanhempi. Kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä. Lapset kävelevät samalla tavalla. Seisovatkin. Ja varsinkin puhuvat samalla tavalla. Mielipiteetkin ovat kuin yksi yhteen. Ja huom! Myös niillä lapsilla, jotka ovat saaneet kasvaa omilla ehdoillaan, omaan suuntaansa.
Me vanhemmat olemme lapsellemme peili. Lapsi katsoo vanhempaansa omaa ulkonäköään ja persoonaansa peilaten: "Tuoko minulla on edessä?" Tahtomattaankin lapset alkavat muistuttaa meitä vanhetessaan. Silti, onko jossain sellainen isä tai äiti, joka ei ole päästänyt suustaan: "En tiedä keneen on Joona/Siiri tullut?! Minä en ainakaan tuollainen jukuripää ollut!"
Fiksuus ei ole pelkkää pintaa, lähes kaikki vanhemmat ovat fiksuja. Mutta lasten kasvatuksessa monilla on sokea piste. Projisoimme lapsiimme kaikki pelkomme. Onko syynä se, että me aikuiset luulemme tuntevamme katalan nykymaailman niin hyvin? Pyrimme ensin virtaviivaistamaan itsemme ajan mallin mukaan. Ja sen tehtyämme virtaviivaistamme lapsemme? Itsestään selvää tietenkin on, että maailma on katala. Täynnä katalia ihmisiä, joihin ei saa luottaa. Samaa toistellaan yhdessä älvsbytalossa ja siinä seuraavassa ja seuraavassa niin kauan, että oikein silmät ammollaan ja korvat höröllään etsimme vahvistusta sille totuudelle. Ja sitten, kun joku surkea lauantai-illan laitamyötäisessä nappaa naapurin älvsbyn pihasta lukitsematta jääneen Jopon ja sotkee ojanpenkan kautta kotiinsa, nostamme etusormen ylös ja sanomme varoittavalla äänellä, että: "Enkös minä tästä varoittanut!"
Parasta kasvatusta sinulle arvoisa isä/äiti, on pitää huolta omasta mielenterveydestä. Älä edes yritä kasvattaa. Korkeintaan itseäsi. Mike-isä oli sairas. Hänen olisi pitänyt saada lapsuuden kodissaan hoivaa ja hellyyttä. Syliä. Anna sinä se Joonalle/Siirille. Pelon ja epäluulon sijaan kylvä luottamuksen siemen. Kuiskaa korvaan: "Sinä rakas kaunis lapseni olet sataprosenttisen täydellinen. Sinun ei siis tarvitse tulla yhtään miksikään. Sinä olet jo." Et edes joudu valehtelemaan. Se on totta. Ja koskee muuten myös sinua itseäsi.
Oman teinipojan kanssa urheilukaupassa kevättakkia hakemassa.Tarjoan yhtä. Sininen, vettähylkivä ja tuulenpitävä. Vaikuttaa fiksulta ostokselta. Poika vilkaisee vain, kääntää katseen pois. "Mikä vika?" kysyn. Ei sano mitään. "Aha, väärä merkki" hoksaan. Umbro ei käy, eikä Hummel. Luhta on vanhusten merkki. Samoin kaikki muu, paitsi yksi. Kolme raitaa vaatteissa. Tähti lenkkareissa. Muuten on turha ostaa. Muuten jää ulos porukoista. Yksin. Ei välttämättä kiusatuksi. Ulosmitatuksi. Et täytä mittaa.
Muistan ajan, jolloin pojat tulivat kouluun kalosseissa. "Läts, läts" kuului koulun käytävillä, kun kuminen jalkine iski käytävällä linoleumin pintaan. Sadetakki oli viisautta. Farkkutakki oli pöljän varuste sadesäällä. Peruskontiot oli jokaisella. Ei muodin, vaan käytännöllisyyden vuoksi. Maaseudulla pojat tulivat isän traktorilla kouluun. Niitä oli pitkin poikin koulutien loppupäässä. Ja Pappa-Tuntureita.
Nyt ei ole enää eroa periferiakoulun ja "isonkirkon" koulun kesken. Molempien pihamaat ovat pullollaan Jopoja ja ovesta paukkaa kolmearaitaa ja tähtijalkinetta. Kädessä kaikilla uutuuttaankiiltävä puhelin. Jos se ei ole kädessä (mikä on tosin harvinaista), se möllöttää liian kireissä housuissa kuin huutomerkki. Mikä muuttui? Mikä meni rikki? Ajatus siitä, mikä riittää. Nyt ei riitä mikään.
Lasten maailma on täynnä vaatimuksia. Ole tuollainen tai tällainen. Suurin osa paineista tulee meiltä vanhemmilta. Yritämme kasvattaa lapsiamme. Yritämme hampaat irvessä. Kääntää lastemme kehitystä tiettyyn, haluamaamme suuntaan. Kuvittelemme, että sitä kautta lapsi kasvaa suoraan. Kurkottaa kohti valoa ja hyvää huomista. Kyllä ei kasva. Kieroksi kasvaa.
Satavuotta nuorten ja vanhempienkin kanssa töitä tehneenä tiedän, että maa on tulvillaan fiksuja vanhempia ja heidän lapsiaan. Oudolla tavalla isästä ja äidistä vaistoaa, että tuo on sen-ja-sen vanhempi. Kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä. Lapset kävelevät samalla tavalla. Seisovatkin. Ja varsinkin puhuvat samalla tavalla. Mielipiteetkin ovat kuin yksi yhteen. Ja huom! Myös niillä lapsilla, jotka ovat saaneet kasvaa omilla ehdoillaan, omaan suuntaansa.
Me vanhemmat olemme lapsellemme peili. Lapsi katsoo vanhempaansa omaa ulkonäköään ja persoonaansa peilaten: "Tuoko minulla on edessä?" Tahtomattaankin lapset alkavat muistuttaa meitä vanhetessaan. Silti, onko jossain sellainen isä tai äiti, joka ei ole päästänyt suustaan: "En tiedä keneen on Joona/Siiri tullut?! Minä en ainakaan tuollainen jukuripää ollut!"
Fiksuus ei ole pelkkää pintaa, lähes kaikki vanhemmat ovat fiksuja. Mutta lasten kasvatuksessa monilla on sokea piste. Projisoimme lapsiimme kaikki pelkomme. Onko syynä se, että me aikuiset luulemme tuntevamme katalan nykymaailman niin hyvin? Pyrimme ensin virtaviivaistamaan itsemme ajan mallin mukaan. Ja sen tehtyämme virtaviivaistamme lapsemme? Itsestään selvää tietenkin on, että maailma on katala. Täynnä katalia ihmisiä, joihin ei saa luottaa. Samaa toistellaan yhdessä älvsbytalossa ja siinä seuraavassa ja seuraavassa niin kauan, että oikein silmät ammollaan ja korvat höröllään etsimme vahvistusta sille totuudelle. Ja sitten, kun joku surkea lauantai-illan laitamyötäisessä nappaa naapurin älvsbyn pihasta lukitsematta jääneen Jopon ja sotkee ojanpenkan kautta kotiinsa, nostamme etusormen ylös ja sanomme varoittavalla äänellä, että: "Enkös minä tästä varoittanut!"
Parasta kasvatusta sinulle arvoisa isä/äiti, on pitää huolta omasta mielenterveydestä. Älä edes yritä kasvattaa. Korkeintaan itseäsi. Mike-isä oli sairas. Hänen olisi pitänyt saada lapsuuden kodissaan hoivaa ja hellyyttä. Syliä. Anna sinä se Joonalle/Siirille. Pelon ja epäluulon sijaan kylvä luottamuksen siemen. Kuiskaa korvaan: "Sinä rakas kaunis lapseni olet sataprosenttisen täydellinen. Sinun ei siis tarvitse tulla yhtään miksikään. Sinä olet jo." Et edes joudu valehtelemaan. Se on totta. Ja koskee muuten myös sinua itseäsi.
Kommentit
Mieluummin ajattelisin, että kasvattaminen ei ole se ainoa eikä tärkein tehtävä, joka vanhemmilla on. Mutta se osa isyyttä tai äitiyttä tai jopa isoveljeyttä, joka jotenkin on kasvattamista, ei ole minusta kovin kaukana opettamisesta. Hyvä kasvattaja on kuten hyvä opettaja: hän oppii ja kasvaa itsekin vääjäämättä, koska onnistuakseen hänen on pakko. Hänen on opittava ymmärtämään ja profiloimaan oikein opettamisensa kohdetta, muuten menee pahasti metsään. On vastaanotettava oikein signaaleja tarpeista ja taipumuksista, intohimon ja mielenkiinnon kohteista, lahjakkuuden lajeista - mutta toisaalta ymmärrettävä niiden nopea muuttuminen. On tarjottava mahdollisuuksia mutta vältettävä niiden tuputtamista. Luovuttava ajoissa siitä mikä tulee jo kohteen korvista ulos. Se, mistä on luopunut ajoissa, voi muutama vuosi myöhemmin sittenkin olla kiinnostava, kunhan sitä ei ole pilattu pakkosyötöllä.
On ansaittava luottamusta mutta myös annettava sitä. Mitä parempaa kasvattaja tai opettaja voi tehdä kuin valaa kohteeseensa itseluottamusta. Joka ei ole sama asia kuin pilalle hemmoteltu. Ei maailmassa pidä kaikkeen luottaa, ei varsinkaan itsestäänselvyyksiin, mutta jos luottaa itseensä ja kykyihinsä selviytyä, silloin ollaan vahvasti voiton puolella. Huonoimmat kasvattajat ja opettajat tekevät nimenomaan sen virheen, että murskaavat kohteensa itsetunnon - opettavat hänelle, ettei hänestä oikeastaan ole mihinkään ilman kasvattajaansa / opettajaansa.
Luottamus synnyttää myös kunnioitusta. Ne ovat samanlaisia asioita siinä suhteessa, että kumpikaan ei oikein kestä yksipuolisena (rakkaus ja vihakin kestävät), eikä kumpaakaan voi saada eikä pidä odottaa itsestäänselvyytenä vaan ne on ansaittava. Moni vanhempi, moni opettaja ja silloin tällöin moni teinigangsterikin lankeaa siihen harhaan, että kunnioitus kuuluu heille pelkästään ikänsä, asemansa tai nyrkkiensä perusteella, ja ikävästi se sitten yleensä päättyy.
Olen vierastanut "opettaja"-nimikettä. Siinä on lähtökohtaisesti omassa mielessäni sellainen ylhäältä alaspäin-asetelma. Olen pyrkinyt kohtaamaan nuoria samalta tasolta.
Lähtökohtaisesti en myöskään koe opettavani ryhmää. Yritän nähdä jokaisen puun metsältä. Luoda ainakin sellaisen vaikutelman, että puhun juuri sinulle.
Opetustyössä tärkein asia, johon opettaja voi vaikuttaa, on yleinen ilmapiiri. Muistan nuoruudestani esimerkiksi tilanteita, jolloin olen tunnin aikana pelännyt. Kyseessä on ollut siis tilanne, jossa opettaja on ollut jotenkin ennakoimaton. Sellaisessa ilmapiirissä ei opita, vaan pyritään lähinnä välttämään virheitä ja huomionkohteeksi joutumista.