Tarina muurari-Carsleysta ja siitä kuinka huuhkajat saadaan lentoon

 Kenellekään minut nähneelle ei ole jäänyt epäselväksi, että sininen pukee allekirjoittanutta. Sellainen sininen, jonka rintamusta koristaa legendaarinen Rupert´s Tower ja selässä, ainakin vielä, kaksi väkivahvaa norsua puskee toisiaan vasten. Varsin moni on myös joutunut kuuntelemaan turinaa siitä, kuinka rakkaus syttyi jo 80-luvun aikana, jolloin kyseinen seura suorastaan dominoi Euroopan kenttiä. Tai olisi voinut dominoida, ellei brittiseuroja olisi juuri tuona aikana suljettu kymmeneksi vuodeksi Euroopan kentiltä Heysel-katastrofin seurauksena. Yhtä moni on kuullut senkin, kuinka Everton siis voi kiittää taloustilanteestaan sitä samaisen kaupungin kakkosjoukkuetta, joka oli kyseisen katastrofin toinen osapuoli. Se, jonka nimi-jääköön-ääneen-sanomatta.

Omalla äärettömän vaatimattomalla pelaajaurallani lempipelipaikkani oli keskikentän pohjalla niin sanottuna ankkuripaikalla. Se paikka sopi pirtaani, koska en ollut nopea, enkä järin tekninen, mutta osasin tietyssä tilanteessa liimautua kaverin kylkeen ja saada hetkeksi hänen konseptinsa sekaisin. Ehkä juuri tästä syystä katseeni kiinnittyykin usein juuri tuon pelipaikan pelaajaan.

Puolustavan keskikenttäpelaajan eli niin sanotun ankkuripelaajan roolina on (esimerkiksi 4-4-2-muodostelmassa) suojella toppariparia. Ankkuri ei yleensä nouse, vaan astuu kuvaan mukaan esimerkiksi tilanteessa, jossa oma joukkue on hyökkäysalueella menettänyt pallon ja vastustaja pyrkii iskemään nopealla vastahyökkäyksellä. Ankkurin tehtävä voi olla esimerkiksi tämän hyökkäyksen hidastaminen iskemällä kiinni pallolliseen pelaajaan. Nykyään pelaavista pelaajista kenties paras tämän paikan pelaaja on espanjalainen Xabi Alonso (Bayern München). Alonso on pelipaikan eliittiä esimerkiksi loistavan pelinäkemyksensä ansiosta, mutta sen lisäksi hänellä on käytettävissään erittäin laadukas syöttö- ja potkuvalikoima.

Evertonissa kaikkien aikojen suosikkini tuolla pelipaikalla on Lee Carsley. Osittain ehkä siksikin, että mies näyttää varsin paljon allekirjoittaneelta, mutta ennen muuta siksi, että hän oli merkittävä kulmapalanen sitä Moyesin kautta, jolloin Toffeemiehet tekivät nousua Championshipiin putoamisviivan tienoilta kuuden sakkiin. Lee Carsley olisi kenties tehnyt merkittävän uran muurarina, sillä hänen äitinsäkään ei olisi uskonut poikansa kykyihin saavuttaa menestystä vihreällä veralla. Carsleyn taidolliset ominaisuudet eivät olisi mitenkään riittäneet Championship-tasoa pidemmällä, mutta Toffeemiehissä hänelle oli räätälöity niin selkeä rooli, että hän saattoi tuolla paikalla tuossa roolissa nousta arvoon arvaamattomaan. Vastustajan hyökkäyksien katkaisemisessa hän oli mestari teräksisten liukutaklauksiensa ansiosta. Hänen suuruuttaan oli myös se, että hän tyytyi osaansa. Hän ei pyrkinyt tekemään mitään sellaista, johon hänen kapasiteettinsa ei riittänyt.

Oikeastaan sama piti paikkansa jokaisen Moyesin kauden Evertonin pelaajan kohdalla. Jokaisella oli selkeä tehtävä kentällä. Systeemi, pelikirja, sitoi tietysti tavallaan pelaajien kehityksen, koska oppimista tapahtuu lähinnä epämukavuusalueella, kun pelaaja joutuu yrittämään jotakin, mitä hän ei ole aikaisemmin kokeillut. Mutta toisaalta selkeä pelikirja antaa pelaajalle turvan: hänen ei tarvitse yrittää mitään sellaista, mitä hän ei osaa. Tästä muodostuu joukkueelle järjestelmä, ohjeistus siitä, mitä kukin tekee missäkin tilanteessa. Joukkueen menestys on riippuvainen siitä, kuinka 11 muuttujaa kykenee noudattamaan sovittua pelikirjaa.

Mielenkiintoiseksi tilanne tietysti menee siinä vaiheessa, kun otetaan huomioon kulloinenkin vastusta. Voin kuvitella tilanteen, jossa vastaan on asettunut esimerkiksi Manchester United. Tiukalla skottiaksentilla puhuva Moyes on ottanut esille vastustajan syömähampaan Cristiano Ronaldon, kääntänyt katseen muurari-Carsleyhin ja ohjeistanut miehen siitä, miten Ronaldo liikkuu nopeassa suunnanvaihdossa, miten hän pyrkii vastustajan ohittamaan, millaisia avaavia syöttöjä yrittää antaa ja mitä Moyes haluaa Carsleyn kentällä tekevän. Kivikasvo-Carsley on katsonut Moyesia ja lasauttanut möreällä äänellä: "Aye, aye, Boss."

Eilisessä Iltasanomissa Valeri "Vallu" Popovits totesi, että se on aivan sama kuka maajoukkuetta johtaa, koska materiaali on mitä on. Tuolla logiikalla Suomen olisi pitänyt voittaa Viro 5-0, koska Suomen pelaajamateriaali oli niin paljon parempi. Tuolla logiikalla Evertonin pitäisi tänä päivänä pelata Championshippia. Tuon logiikan on omaksunut pelaaja, jolle valmentaja on palaverissa sanonut: "Tee sää Vallu maalit." Valle on katsonut valmentajaa, eikä ole viitsinyt edes vastata.

Ai, että mitäkö haen? Haen sitä, että Huuhkajat alisuorittavat. Pelaajat eivät saa parastaan irti itsestään. Mixu Paatelaisella on ollut oma pelikirja, niin sanottu joulukuusimuodostelma, jota hän on nyt neljän vuoden ajan yrittänyt iskostaa pelaajien päähän. Silti nopeissa suunnanvaihtotilanteissa pelaajillamme ei ole selkeää käsitystä siitä, mihin heidän pitäisi liikkua. Miksi ei ole? Koska he eivät osaa niitä asioita, joita Mixu heiltä haluaa.

Mixu on seurajoukkueissa saavuttanut kuusellaan menestystä, koska hänellä on esimerkiksi ollut käytössään nopeita laitapakkeja, jotka ovat nousseet tukemaan hyökkäyksiä. Huuhkajissa ei tuollaisia pelaajia ole. Ja siksi hyökkääjä (tappiotilanteessa kenties hyökkääjät), eivät saa tarpeeksi tukea. Seurajoukkueessa manageri katsoo tässä tilanteessa pelaajamarkkinoille ja ostaa joukkueeseen mahdollisimman hyvän nousevan laitapakin. Maajoukkuevalmentajan täytyy valita paras suomalainen nouseva laitapakki, mutta valitettavasti meillä ei ole käytössä mitat täyttävää kaveria. Siksi laitapakkien taustanousuja ei siis voi käyttää ja päävalmentajan täytyy keksiä jotakin muuta. Valitettavasti Mixu ei ole tehnyt näin, vaan hän haluaa edelleen Raitalan ja kumppaneiden pyrkivät tekemään asioita, joita he eivät seurajoukkueissaan tee.

Suomen materiaali ei siis sovellu joulukuusimuodostelmaan. Suomen parhaat pelaajat, Roman Eremenko ja Perparim Hetemaj kykenevät antamaan hyviä avaavia syöttöjä keskikentältä, mutta heillä ei ole ketään kenelle syöttää, koska Suomellä ei ole hyökkäyssuuntaan eteneviä vapaita pelaajia. Joulukuusen painopiste on matalalla.

Silti uskon, että Huuhkajilla on kaikki eväät menestyä kansainvälisillä kentillä koviakin vastustajia vastaan, jos pelikirjassa huomioidaan pelaajien henkilökohtainen taitotaso. Edes "kultaiselle sukupolvellamme" ei ollut täydellisiä vaihtoehtoja tarjolla kaikille pelipaikoille, mutta silti Litti ja kumppanit pystyivät kaatamaan koviakin vastustajia, koska Litin ja kumppaneiden osaaminen kyettiin ulosmittaamaan. Tim Sparvilla on eväät Huuhkajien leecarsleyksi, mutta sen sijaan hän joutuu tekemään välillä sellaisia asioita, joihin hänellä ei riitä edellytykset.

Surullista tässä on se, että Mixu on ollut neljä vuotta tuossa tehtävässä, ja hän yrittää edelleenkin härkäpäisesti viedä läpi omaa pelitapaansa. Se ei ole viisautta, se on kovapäisyyttä. Viisautta on se, että ymmärtää olleensa väärässä ja yrittää jotakin muuta. En halua tässä yhteydessä käydä läpi sitä, miksi Mixu ei ole saanut kenkää, mutta muistuu mieleeni kuinka nopeasti Stuart Baxter sai takalistoonsa kengän kuvan, kun homma alkoi luisua alamäkeen. Suomen pelikenttä on niin pieni lammikko, että potkujen antamisen kynnys on suuri. Baxterin naamataulua ei ole sen koommin paljon tarvinnut katsella, mutta Mixun naama tulee potkujenantajan eteen vaikka Tehtaan kentällä.

Iki-huuhkajana tietysti toivon Suomen voittavan, mutta kenties kokonaisuuden kannalta olisi jopa parempi, jos tulos oli jotakin muuta. Sen jälkeen Pertti Alajalla ja kumppaneilla ei pitäisi olla mitään muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se väistämätön ratkaisu. Ja jos niin käy, toivon totisesti, että ratkaisu on joku ulkomaalainen. Huuhkajat tarvitsee uuden ja raikkaan ilmapiirin, eikä se onnistu, jos penkin taakse istutetaan joku kaikille tuttu kaveri jonkun tehtaan kentältä. Ulkomaalaiselle voi tarpeen tullen tehdä kuin Baxterille, ilman että tarvitsee pyydellä tämän vanhemmilta anteeksi.