Varjohallitus
Antti Rinne, Päivi Räsänen, Calle Haglund ja kumppanit olivat murheen murtamia, kun joutuivat tyytymään oppositiorooliin. Tulevaisuuden näkymä neljän vuoden päähän oli karu: paikka auringossa (sen räkittävässäkin paisteessa) vaihtuu pitkään pimeään. Oppositiopuolueitten rooli on sama kuin valitettavan monella kotimaisella pääsarjatason futaajalla: vaihtopenkin varalämmittäjän asema ilman mitään toivoa päästä kentälle.
Jokaisen puolueen tavoitteen pitää olla hallituksessa ja jokaisen itseään kunnioittavan poliitikon unelma on päästä ministeriksi. Poliittisten puolueiden sisäänrakennettu ajatus on se, että muut puolueet toimivat väärin ja että jos me olisimme vastuussa, hommat hoidettaisiin paremmin tai ainakin niin, että edustamiemme kansanosien intressit tulisivat paremmin huomioonotetuiksi. Jos tällaista ajatusta ei puolueella tai sen poliitikolla ole, toiminta on turhaa huulten heiluttelua ja päämäärätöntä räksytystä.
Britannian poliittinen kenttä koostuu kahdesta puolueesta: työväenpuolue Labourista ja konservatiiveista. Konservatiivit onnistuivat voittamaan vaalit ja David Cameron muodostaa siis maalle uuden yhden puolueen hallituksen. Kun se on tehty, oppositiopuolue Labour muodostaa oman vastineensa eli niin sanotun varjohallituksen valiten jokaiselle ministeripaikalle oman kandidaattinsa. Jos Labourin onnistuu voittaa seuraavat vaalit, tehtävää vaalikauden ajan harjoitellut pääsee käytännössä toteuttamaan sitä politiikkaa, jota on oppositiossa käsin harjoitellut.
Onnistuisiko brittiläinen varjohallituskuvio meillä? Britanniasta poiketen meillä on tietenkin monta hallitus- ja oppositiopuoluetta, mutta puolueiden väliset aatteelliset erot eivät ole kummallakaan puolella aitaa ylitsepääsemättömät. Lähes kaikki tieto on jo nyt avointa, mutta kukin oppositiopuolue yrittää itse vääntää oman näköisiään vasta-argumentteja, mutta ne jäävät omaan mitättömään arvoonsa.
Varjohallituksen kokoaminen toisi politiikkaamme kauan kaivattua vastakkainasettelua ja opposition medianäkyvyys ja sitä kautta oppositiopolitiikan merkitys korostuisi. Se toimisi myös erinomaisena sparrauksena istuvalle hallitukselle.
Oppositiopuolueilla on myös tarjolla mitat täyttäviä ministeriehdokkaita, joista useimmilla on myös omaa ministerikokemusta. Pääministeri olisi luonnollisesti Antti Rinne ja ulkoministeri Erkki Tuomioja. Arhinmäki ottaisi mielellään valtiovarainministerin tontin hoitaakseen ja Niinistö ympäristöministerin. Haglund voisi olla uskottava Eurooppa-ministeri. Päivi Räsänen, tai hänen todennäköinen seuraajansa Sari Essayah, voisi jatkaa sisäministerinä. Entä miltä kuulostaisi Jutta Urpilainen elinkeinoministerinä ja Li Andersson opetus- ja kulttuuriministerinä?
Jokaisen puolueen tavoitteen pitää olla hallituksessa ja jokaisen itseään kunnioittavan poliitikon unelma on päästä ministeriksi. Poliittisten puolueiden sisäänrakennettu ajatus on se, että muut puolueet toimivat väärin ja että jos me olisimme vastuussa, hommat hoidettaisiin paremmin tai ainakin niin, että edustamiemme kansanosien intressit tulisivat paremmin huomioonotetuiksi. Jos tällaista ajatusta ei puolueella tai sen poliitikolla ole, toiminta on turhaa huulten heiluttelua ja päämäärätöntä räksytystä.
Britannian poliittinen kenttä koostuu kahdesta puolueesta: työväenpuolue Labourista ja konservatiiveista. Konservatiivit onnistuivat voittamaan vaalit ja David Cameron muodostaa siis maalle uuden yhden puolueen hallituksen. Kun se on tehty, oppositiopuolue Labour muodostaa oman vastineensa eli niin sanotun varjohallituksen valiten jokaiselle ministeripaikalle oman kandidaattinsa. Jos Labourin onnistuu voittaa seuraavat vaalit, tehtävää vaalikauden ajan harjoitellut pääsee käytännössä toteuttamaan sitä politiikkaa, jota on oppositiossa käsin harjoitellut.
Onnistuisiko brittiläinen varjohallituskuvio meillä? Britanniasta poiketen meillä on tietenkin monta hallitus- ja oppositiopuoluetta, mutta puolueiden väliset aatteelliset erot eivät ole kummallakaan puolella aitaa ylitsepääsemättömät. Lähes kaikki tieto on jo nyt avointa, mutta kukin oppositiopuolue yrittää itse vääntää oman näköisiään vasta-argumentteja, mutta ne jäävät omaan mitättömään arvoonsa.
Varjohallituksen kokoaminen toisi politiikkaamme kauan kaivattua vastakkainasettelua ja opposition medianäkyvyys ja sitä kautta oppositiopolitiikan merkitys korostuisi. Se toimisi myös erinomaisena sparrauksena istuvalle hallitukselle.
Oppositiopuolueilla on myös tarjolla mitat täyttäviä ministeriehdokkaita, joista useimmilla on myös omaa ministerikokemusta. Pääministeri olisi luonnollisesti Antti Rinne ja ulkoministeri Erkki Tuomioja. Arhinmäki ottaisi mielellään valtiovarainministerin tontin hoitaakseen ja Niinistö ympäristöministerin. Haglund voisi olla uskottava Eurooppa-ministeri. Päivi Räsänen, tai hänen todennäköinen seuraajansa Sari Essayah, voisi jatkaa sisäministerinä. Entä miltä kuulostaisi Jutta Urpilainen elinkeinoministerinä ja Li Andersson opetus- ja kulttuuriministerinä?
Kommentit