Some-velatkin on maksettava

Kun hätä on suuri...

Sateinen aamu. Paha paha. Mutta mentävä on, kun tie vie ja käsky kävi. Itse käskin. Syyllinen löytyy peilistä, kuten lähes aina ja kaikessa.

Kyseessä oli siis velka, joka oli odottanut maksamistaan. Huolestuimme opehuoneessa jossain vaiheessa oppilaidemme kännykän käytös, huonosta keskittymisestä ynnä muusta ja päätimme järjestää pienimuotoisen tempauksen, joka otsikoitiin nimellä "SoMeton 75". Tarkoitus olisi siis pysyä tunnin aikana pois netin ja pelien houtuksista ja keskittyä olennaiseen. Ennen kuin ehdit kysyä, niin kyllähän meillä sellainen kielto oli jo ennestäänkin olemassa, mutta koimme, että oli tässäkin asiassa pieni muistutuksen paikka.

Kävimme opehuoneessa pitkällisen keskustelun erityisesti siitä, että onko nuoria syytä pakottaa, komentaa ja käskeä tässäkään asiassa, koska onhan lukio kuitenkin valinnainen, eikä pakottamalla yleensä synny kuin tuhoa. Päädyimme kuitenkin siihen, että jossakin tilanteessa nuorta on syytä hieman "ojentaa" tiettyyn suuntaan, jos hän ei itse oikein ymmärrä etuaan.

Viikko meni sut sutjakasti. Jälkipalaute viikosta oli yllätyksekseni positiivinen. Kännykät olivat pysyneet varsin hyvin repuissa ja taskuissa ja keskittyminen oli himpun verran parantunut. Oli tietysti niitäkin, jotka kokivat, että ihan turhaa koko homma.

SoMeton 75-projektin alussa olin pistänyt liikkeelle haastelistan, johon jokainen saman katon alla elävä olisi voinut kaverinsa haastaa. Idea oli, että jos sortuu joutuu tekemään sitä sun tätä. Itse olin lupautunut pyöräilemään kodin ja koulun välin (yht. 67km). Vaikka jokunen jäikin tunnilla kiinni "laittomuuksista", ajattelin kuitenkin pitää kiinni lupaamastani. Ja tässä sitä oltiin. Sateessa.

Pollet. Taitaa olla edessä vanhempi.

67 kilometriä pyörän selässä ei ole matka eikä mikään. Vuosi aikaisemmin juoksin kouluun (silloin noin 30 km). Ongelmaksi muodostui se, että minulla oli aikataulu, ja kuten olettaa saattaa, lähdin liikkeelle liian myöhään. Tuli siis kiire. Reitin olin kartasta katsonut. Rajasalmen sillan yli ja tien päässä oikealle kohti Pirkalan kirkonkylän koulua, käännös Sorkkalantielle, lennoston ohi ja humpsista, kohta olisinkin jo Nurmessa eli Lempäälän puolella. Siellä poronkuseman päässä odottaisi Lehtisen Pyhä Maa eli Lelu.

Kankun kipeytymistä ja reiden lihaksien kipeytymistä lukuun ottamatta matka sujui joutuisasti. Keskinopeudeksi muodostui rapiat 19 km/h ja perillä ehdin vielä keittäjä-Marjan nakkikeittopatojen äärelle.

Edessä reitti aukeaa.

Matkalla tuli mieleen, että kyllä Suomi on varsinkin alkukesästä kaunis maa. Pitkän talven pimeys tietysti vielä korostaa valon vaihtumista. Elän ja hengitän linnun laulua ja uuden alun toivoa.

Johtopäätökseni on, että 30 kilometrin matka pyörän selässä ei tosiaankaan ole matka eikä mikään. Matkantaittamisen luonne on tyystin toinen kuin jos pyyhältää läntistä ohitustietä sata lasissa. Pyörän selässä on voimakkaammin läsnä. Matkasta tulee muutakin kuin arkinen siirtymä paikasta toiseen. Pyöräillessä on elämässä kiinni tiukemmalla otteella. Kannatti siis taas heittää tyhmiä haasteita.

Ps. Some on kiva juttu. Se tuo lisävärinää elämään. Oppimisen näkökulmasta se avaa meille uusia mielettömiä mahdollisuuksia. Tuo meidät uuden tiedon äärelle ja lisää mahdollisuuksiamme oppia ja kenties pitää paremmin yhteyttäkin toisiimme. Mutta siinäkin kuten kaikessa muussakin kohtuus on viisautta. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Aika ajoin kannattaa kieltäytyä houkutuksista.

Vieläkö saa Marja soppaa?