Rukan lumilta alkoi alamäki?
Muistatko hetken viisi vuotta sitten: Matti Vanhanen tuli Lapin hiihtolomalta päättäväisenä ja sanoi tulleensa hiihtoreissuillaan siihen lopputulokseen, että Suomen eläkejärjestelmää on pakko rukata. Hän ehdotti muun muassa eläkeiän nostamista 65 vuoteen.
Ehdotus ei tipu puusta, vaan on itse asiassa pitkään valmisteltu ja kaikkien asiaan perehtyneitten tiedossa. Ehdotuksen taustalla on asiapoliitikko Vanhasen aito huoli siitä, että uudistus on välttämätön kestävyysvajeen helpottamiseksi. Mutta yksi puuttuu: poliittinen konsensus. Vanhasen rivistä lipeää väkeä oikealta ja vasemmalta. Hän saa vastaansa ammattiyhdistysliikkeen, jolle moiset ehdotukset ovat kauhistus. Ay-väki ei kenties mahda mitään Kiina-ilmiölle eikä globalisaatiolle yleisemminkään, mutta Vanhasen se onnistuu nujertamaan.
Kansantalouden kannalta Vanhasen kaatuminen on kerrassaan onneton episodi. Suomi jämähtää siihen asentoon, joka sillä edelleen on: saavutetuista eduista ei ole mahdollista joustaa, vaikka niihin ei olisi enää varaa. Tuosta hetkestä lähtien merkittävien poliittisten avausten aikaansaaminen on mahdotonta.
Politikointi-termi saa uuden merkityksen: päätökset ovat reaktiivisia ja niistä puuttuu suunta ja tähtäin. Populismi korvaa terveen järjen. Median kovaan ääneen julkaisemat kannatusmittaukset heilahtelevat sinne tänne, ja mikä surullisinta, poliittisia päätöksiä aletaan tehdä gallupsuosioon tähdäten. Kansanedustajista tulee joukko Big Brother-talon asukkaita, joiden suurin huoli on joutua talosta ulos.
Kysymys kuuluu, onko tuolta tieltä paluuta tämän kevään eduskuntavaaleissa? Onko mahdollista, että poliitikot kykenisivät ylittämään galluppien mittaisen ajattelun ja kansa uskoisi, että tietyt radikaalitkin toimet ovat välttämättömiä taloudellisen konkurssin välttämiseksi?
Ehdotus ei tipu puusta, vaan on itse asiassa pitkään valmisteltu ja kaikkien asiaan perehtyneitten tiedossa. Ehdotuksen taustalla on asiapoliitikko Vanhasen aito huoli siitä, että uudistus on välttämätön kestävyysvajeen helpottamiseksi. Mutta yksi puuttuu: poliittinen konsensus. Vanhasen rivistä lipeää väkeä oikealta ja vasemmalta. Hän saa vastaansa ammattiyhdistysliikkeen, jolle moiset ehdotukset ovat kauhistus. Ay-väki ei kenties mahda mitään Kiina-ilmiölle eikä globalisaatiolle yleisemminkään, mutta Vanhasen se onnistuu nujertamaan.
Kansantalouden kannalta Vanhasen kaatuminen on kerrassaan onneton episodi. Suomi jämähtää siihen asentoon, joka sillä edelleen on: saavutetuista eduista ei ole mahdollista joustaa, vaikka niihin ei olisi enää varaa. Tuosta hetkestä lähtien merkittävien poliittisten avausten aikaansaaminen on mahdotonta.
Politikointi-termi saa uuden merkityksen: päätökset ovat reaktiivisia ja niistä puuttuu suunta ja tähtäin. Populismi korvaa terveen järjen. Median kovaan ääneen julkaisemat kannatusmittaukset heilahtelevat sinne tänne, ja mikä surullisinta, poliittisia päätöksiä aletaan tehdä gallupsuosioon tähdäten. Kansanedustajista tulee joukko Big Brother-talon asukkaita, joiden suurin huoli on joutua talosta ulos.
Kysymys kuuluu, onko tuolta tieltä paluuta tämän kevään eduskuntavaaleissa? Onko mahdollista, että poliitikot kykenisivät ylittämään galluppien mittaisen ajattelun ja kansa uskoisi, että tietyt radikaalitkin toimet ovat välttämättömiä taloudellisen konkurssin välttämiseksi?
Kommentit