Onko Suomi ajopuu vai koskivene? Kumpi sinä olet?
Kiistelemme edelleen niistä syistä, jotka johtivat jatkosodan syttymiseen. Peruskysymys kuuluu, jouduimmeko sotaan tahtomattamme vai tieten tahtoen etsien revanssia ja hamuten takaisin menetettyä Karjalaa.
Koskiveneteoria on voitolla. Tiesimme mitä olimme tekemässä, kun sovimme yhteistyöstä Saksan kanssa. Samalla olimme tietoisia siitä, että talvisodan uusinta ei ole vältettävissä. Saksan sotamenestys oli yhteistyöstä sopimisen aikoihin ollut erinomaista, joten se vaikutti hyvältä liittolaiselta. Yhteistyö Saksan kanssa tarjosi mahdollisuuden ottaa mela käteen, eikä antautua virran vietäväksi.
Mikä on Suomen asema nyt? Herkästi tulee mieleen, että olemme ajopuita. Odotamme talouteemme buustia vientikaupan elpymisestä. Toivomme kädet ristissä, että Venäjä/Putin lopettaisi olemasta uhka kansainväliselle turvallisuudelle ja muuttuisi taas kiltiksi yhteistyökumppaniksi ja voisimme taas hyvillä mielin aloittaa vanhanmallisen kaupan ja kanssakäymisen YYA:n hengessä.
Tuntuu siltä, että sama ongelma vaivaa Suomen sisäisiä asioita. Emme kykene päättämään, mikä on järkevää. Pitääkö tukea vanhuksia vai lapsia vai yrityksiä vai kenties palkansaajia? Kaikkia ei nimittäin voi tukea. Siihen ei edes rikkaan Suomen resurssit riitä. Päättämättömyyden tilassamme ajamme itseämme koko ajan ahtaampaan nurkkaan. Valinnanvaramme supistuu, kun ajamme risteysten ohi.
Onko pohjimmiltaan kyse siitä, että emme enää tiedä, mikä on arvokasta ja mikä on tärkeintä? Mitä jos soveltaisimme sitä samaa kultaista sääntöä, jota on sovellettu kasvatuksessa. Tee toiselle se, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Puolusta heikkoa, puolusta Ukrainaa. Puolusta köyhää ja kurjaa (vaikka hän olisi itse sotkenut elämänsä?). Kunnioita toista, mutta ei siksi, että hän kunnioittaisi sinua, vaan siksi, että meidän tulee kunnioittaa toisiamme.
Ilkka Taipale on todennut joskus, että jos huolehtisimme paremmin siitä promillesta, joilla menee tässä maassa tosi huonosti, heijastusvaikutukset koko yhteiskunnan hyvinvointiin olisivat huikeat. Olen taipuvainen uskomaan siihen. Uskon myös siihen, että elämämme saisi tarkoituksen. Elämän tarkoitus ei nimittäin ole murheen karkoitus, vaan toisen auttaminen.
Entä kelpaisiko toinen vanha ohje: Terveet eivät tarvitse parantajaa, sairaat tarvitsevat. Miksi antaa tukea sellaisille, jotka pysyvät pystyssä ilman sitä? Lapsilisät pois rikkailta ja yritystuet pois sellaisilta, jotka eivät sitä välttämättä tarvitse?
Meidän tilanteemme ei edelleenkään ole sama kuin Suomella talvisodan alla vuonna 1939, jolloin totta tosiaan ajauduimme sotaan. Meillä on edelleen mahdollisuus ratkaista kohtalomme itse niin yksilötasolla kuin kansainvälisessä politiikassakin. Olemme suvereeni valtio ja valtaosa meistä on vapaita oikeustoimikelpoisia yksilöitä. Aletaanko kantamaan aikuisen vastuuta?
Koskiveneteoria on voitolla. Tiesimme mitä olimme tekemässä, kun sovimme yhteistyöstä Saksan kanssa. Samalla olimme tietoisia siitä, että talvisodan uusinta ei ole vältettävissä. Saksan sotamenestys oli yhteistyöstä sopimisen aikoihin ollut erinomaista, joten se vaikutti hyvältä liittolaiselta. Yhteistyö Saksan kanssa tarjosi mahdollisuuden ottaa mela käteen, eikä antautua virran vietäväksi.
Mikä on Suomen asema nyt? Herkästi tulee mieleen, että olemme ajopuita. Odotamme talouteemme buustia vientikaupan elpymisestä. Toivomme kädet ristissä, että Venäjä/Putin lopettaisi olemasta uhka kansainväliselle turvallisuudelle ja muuttuisi taas kiltiksi yhteistyökumppaniksi ja voisimme taas hyvillä mielin aloittaa vanhanmallisen kaupan ja kanssakäymisen YYA:n hengessä.
Tuntuu siltä, että sama ongelma vaivaa Suomen sisäisiä asioita. Emme kykene päättämään, mikä on järkevää. Pitääkö tukea vanhuksia vai lapsia vai yrityksiä vai kenties palkansaajia? Kaikkia ei nimittäin voi tukea. Siihen ei edes rikkaan Suomen resurssit riitä. Päättämättömyyden tilassamme ajamme itseämme koko ajan ahtaampaan nurkkaan. Valinnanvaramme supistuu, kun ajamme risteysten ohi.
Onko pohjimmiltaan kyse siitä, että emme enää tiedä, mikä on arvokasta ja mikä on tärkeintä? Mitä jos soveltaisimme sitä samaa kultaista sääntöä, jota on sovellettu kasvatuksessa. Tee toiselle se, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Puolusta heikkoa, puolusta Ukrainaa. Puolusta köyhää ja kurjaa (vaikka hän olisi itse sotkenut elämänsä?). Kunnioita toista, mutta ei siksi, että hän kunnioittaisi sinua, vaan siksi, että meidän tulee kunnioittaa toisiamme.
Ilkka Taipale on todennut joskus, että jos huolehtisimme paremmin siitä promillesta, joilla menee tässä maassa tosi huonosti, heijastusvaikutukset koko yhteiskunnan hyvinvointiin olisivat huikeat. Olen taipuvainen uskomaan siihen. Uskon myös siihen, että elämämme saisi tarkoituksen. Elämän tarkoitus ei nimittäin ole murheen karkoitus, vaan toisen auttaminen.
Entä kelpaisiko toinen vanha ohje: Terveet eivät tarvitse parantajaa, sairaat tarvitsevat. Miksi antaa tukea sellaisille, jotka pysyvät pystyssä ilman sitä? Lapsilisät pois rikkailta ja yritystuet pois sellaisilta, jotka eivät sitä välttämättä tarvitse?
Meidän tilanteemme ei edelleenkään ole sama kuin Suomella talvisodan alla vuonna 1939, jolloin totta tosiaan ajauduimme sotaan. Meillä on edelleen mahdollisuus ratkaista kohtalomme itse niin yksilötasolla kuin kansainvälisessä politiikassakin. Olemme suvereeni valtio ja valtaosa meistä on vapaita oikeustoimikelpoisia yksilöitä. Aletaanko kantamaan aikuisen vastuuta?
Kommentit