Alikersantti Lehto, Arto Ruotanen ja Pajuniemen herra
Istun kavereitteni keskellä Hakamettän legendaarisen hallin katsomossa seuraamassa Tapparan edesottamuksia. Katsomo on kokolailla täynnä, mutta hämäläisittäin hiljaa. Uneliaan tunnelman rikkoo möreä ääni. Mies seisomakatsomosta huutaa kovaan ääneen: "Matikaisen Kälkäriporukka takasin!" Suomi oli edellisenä päivänä hävinnyt Sveitsille 2-1. Kuluu pari viikkoa. Arto Ruotanen hyppää palkintokorokkeelle, huutaa suoraa huutoa ja nostaa kädet ylös. Suomi on tehnyt mahdottomasta totta, voittanut Punakoneen ja noussut hopealle. Vuosi on 1988 ja
elän kukkeinta nuoruuttani (kiitos clearasil!).
Toinen kuva. Alikersantti Lehto kahden miehen välissä kärsimässä kovennettua rangaistusta keskellä hakkuuaukeaa. Venäläinen pommikone rikkoo hiljaisuuden. Se alkaa pommittamaan leiriä. Lehto seisoo paikallaan ja pakottaa kyykistelevät vieruskaverinsakin seisomaan. Periksiantamaton, juro, jopa häijy Lehto. En oikein itsekkään tiedä, miksi hahmo puhutteli niin voimakkaasti minua. Oliko Koskela liian kiltti? Liian kunnollinen, reipas ja siksi liian tavallinen, liian perinteinen suomalainen? Lehdossa oli karua särmää. Vai oliko ihailuni syynä se, että Lehtoa näytellyt Lindman oli Urheilumies. Jalkapallo-HIFK:n ja maajoukkueen periksiantamaton laitapakki, jonka taklaukset mursivat sääriluita. Vihreän veran Lehto.
Se on Suomi, johon minä kasvoin. Urheiluhullu-Suomi. Synnyin vuonna 1972. Vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet Tampereen keskustassa kerrostalossa Tiiliruukinkadulla. Muutimme Tampereen Käpylään omakotitaloon vuonna 1975. Käpylän talot oli rakennettu Naistenlahden paperitehtaan työväelle. Meidän talossamme oli kaksi rappukäytävää. Pienempää osaa talosta asuttivat isovanhempani. Me asuimme toisessa. Yläkerran vinttikomerossa asui mies. Toisessa ajassa häntä olisi varmaan kutsuttu loiseksi. Kutsuimme häntä Pajuniemen herraksi. Herralla oli kissa. En tiedä kummasta pistävä pissan haju tuli.
Lapsuudessani pidettiin yllä kuvaa vaikenevasta suomalaisesta. Suomalaisilla oli hyvä syy vaieta. Oli aiheita, joita ei saanut käsitellä. Maa oli täynnä sotaveteraaneja, mutta sodasta ei saanut puhua. Sotasankarit olivat niitä miehiä, jotka Neuvostoliitto olisi halunnut tuomita sotasyyllisinä. Monesti yritin talvisodan käynyttä pappani sodasta jututtaa. Ei hän pystynyt. Mielikuva juoksuhaudoista ja kuolleista tovereista oli liian väkevä.
Vanhojen miesten sydämissä asui peikko, joka otti aika ajoin kiinni kurkkutorvesta ja puristi. Ahdistukseen oli vain yksi lääke: viina. Aspiriini oli herrojen lääke. Niin hienoja päänsärkyjä ei rahvaalla ollut, että niitä olisi voinut aspiriinilla parantaa.
Urheilusta sai puhua ja puhuttiin. Urheilusankarit kirjoittivat kansallista tarinaa teoillaan. Heihin kansa saattoi vapaasti samaistua. Eri sukupolvilla oli kuitenkin omat sankarinsa. Vaarin sankari oli Jalkasen Kalle. Kalle oli Suomen ankkuri 4 kertaa 10 kilometrin hiihdossa Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa vuonna 1936. Kalle lähti 82 sekuntia Norjan ankkuri Ivarsenin myöhemmin viimeiselle osuudelle. Pahaksi onneksi Kalle sylkäisi klimpin mukana tekohampaansa suustaan. Meni pitkä tovi etsiä tekohampaita hangesta. Silti Kalle tuli ja voitti. Vaarin mielestä tarina ei ollut hauska. Se oli realistinen. Tekohampaat maksoivat pienen omaisuuden. Lätkää ja joukkuepelejä ei vaari ymmärtänyt. Ne olivat lasten leikkiä.
Luin Tuntemattomani, mutta luin kansallista tarinaa sillä tavalla kuin minulle oli sanomattomin sanoin opetettu. Etsin sankaruutta, mutta en ymmärtänyt, että Koskela, Rokka ja Lehto olivat yhtä totta kuin Arto Ruotanen. Että Tuntematon oli sydänverellä kirjoitettu tarina. Kaltaiseltaan kaltaisilleen. Miksi identifioiduin Lehtoon? Koska Lehto ei seistessään uhmannut venäläistä pommittajaa. Lehto uhmasi Lammiota, herraa. Edes Linna ei maalannut viholliselle kasvoja. Linna maalasi jermun. Minulla kesti pitkään ymmärtää, että Tuntematon oli myös tarina Suomen itsenäisyyden pelastaneesta taistelusta. Että Lehdon tähtäimeensä ottaneen puna-armeijan pommittajan ohjaimissa oli venäläinen sotilas ja että hän oli se varsinainen vihollinen. Vaarille Mannerheim oli loppuun asti lahtari.
Sanotaan, että suomalaisten maanpuolustustahto on viime vuosina lisääntynyt. Että kansa haluaa panostaa uskottavaan puolustukseen. Ja että talvisodan henki on suomalaisten sydämissä vahvistunut. Vahvasti epäilen suomalaisten tulkitsevan talvisodan hengen väärin. Jos kiinnostus sitä kohtaan, kuinka monta sekuntia kestää purkaa ja koota RK62, on lisääntynyt, en taputa käsiäni.
Minulle talvisodan henki on aina merkinnyt jotakin tyystin muuta. Talvisodan henki on tarkoittanut sitä, että saman katon alla asuu monta sukupolvea, jotka pitävät toisistaan huolta. Että apua annetaan vastapalveluksia pyytämättä. Että toisen ihmisen hätä ymmärretään ja avun antamisesta ei pidetä numeroa, koska se on suomalaisen ihmisen osa: antaa ja kantaa. Että alkoholisoitunutta ei katsota kieroon vaan katsotaan silmiin. Että vanha ymmärtää nuorta ja päinvastoin ja molemmat ymmärtävät, että toisen olemassolo on riippuvainen toisesta.
Suomen tarina on ihmeellinen, vertaansa vailla. On kuin itse Kaitselmus olisi maatamme siunannut ja hellästi pitänyt. Jo se on paljon, että olemme selvinnyt epävakaan itänaapurin rinnalla. Mutta että sen lisäksi olemme saanut aikaan yhteiskunnan, jota muut kadehtivat. Yhteiskunnan, joka perustuu yhtenäisyydelle, yhdenvertaisuudelle ja huolenpidolle, Yhteiskunnan, joka ei jätä heikompia hätään, vaan ojentaa auttavan käden.
Sitä on Suomi. Jakamista. Ja jos joskus tuo jakaminen loppuu, Suomi loppuu. Kasakka saa tulla ja ottaa, koska silloin olemme tulleet tiemme päähän. Jäljelle jää muisto ja savuavat rauniot.
Toinen kuva. Alikersantti Lehto kahden miehen välissä kärsimässä kovennettua rangaistusta keskellä hakkuuaukeaa. Venäläinen pommikone rikkoo hiljaisuuden. Se alkaa pommittamaan leiriä. Lehto seisoo paikallaan ja pakottaa kyykistelevät vieruskaverinsakin seisomaan. Periksiantamaton, juro, jopa häijy Lehto. En oikein itsekkään tiedä, miksi hahmo puhutteli niin voimakkaasti minua. Oliko Koskela liian kiltti? Liian kunnollinen, reipas ja siksi liian tavallinen, liian perinteinen suomalainen? Lehdossa oli karua särmää. Vai oliko ihailuni syynä se, että Lehtoa näytellyt Lindman oli Urheilumies. Jalkapallo-HIFK:n ja maajoukkueen periksiantamaton laitapakki, jonka taklaukset mursivat sääriluita. Vihreän veran Lehto.
Se on Suomi, johon minä kasvoin. Urheiluhullu-Suomi. Synnyin vuonna 1972. Vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet Tampereen keskustassa kerrostalossa Tiiliruukinkadulla. Muutimme Tampereen Käpylään omakotitaloon vuonna 1975. Käpylän talot oli rakennettu Naistenlahden paperitehtaan työväelle. Meidän talossamme oli kaksi rappukäytävää. Pienempää osaa talosta asuttivat isovanhempani. Me asuimme toisessa. Yläkerran vinttikomerossa asui mies. Toisessa ajassa häntä olisi varmaan kutsuttu loiseksi. Kutsuimme häntä Pajuniemen herraksi. Herralla oli kissa. En tiedä kummasta pistävä pissan haju tuli.
Lapsuudessani pidettiin yllä kuvaa vaikenevasta suomalaisesta. Suomalaisilla oli hyvä syy vaieta. Oli aiheita, joita ei saanut käsitellä. Maa oli täynnä sotaveteraaneja, mutta sodasta ei saanut puhua. Sotasankarit olivat niitä miehiä, jotka Neuvostoliitto olisi halunnut tuomita sotasyyllisinä. Monesti yritin talvisodan käynyttä pappani sodasta jututtaa. Ei hän pystynyt. Mielikuva juoksuhaudoista ja kuolleista tovereista oli liian väkevä.
Vanhojen miesten sydämissä asui peikko, joka otti aika ajoin kiinni kurkkutorvesta ja puristi. Ahdistukseen oli vain yksi lääke: viina. Aspiriini oli herrojen lääke. Niin hienoja päänsärkyjä ei rahvaalla ollut, että niitä olisi voinut aspiriinilla parantaa.
Urheilusta sai puhua ja puhuttiin. Urheilusankarit kirjoittivat kansallista tarinaa teoillaan. Heihin kansa saattoi vapaasti samaistua. Eri sukupolvilla oli kuitenkin omat sankarinsa. Vaarin sankari oli Jalkasen Kalle. Kalle oli Suomen ankkuri 4 kertaa 10 kilometrin hiihdossa Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa vuonna 1936. Kalle lähti 82 sekuntia Norjan ankkuri Ivarsenin myöhemmin viimeiselle osuudelle. Pahaksi onneksi Kalle sylkäisi klimpin mukana tekohampaansa suustaan. Meni pitkä tovi etsiä tekohampaita hangesta. Silti Kalle tuli ja voitti. Vaarin mielestä tarina ei ollut hauska. Se oli realistinen. Tekohampaat maksoivat pienen omaisuuden. Lätkää ja joukkuepelejä ei vaari ymmärtänyt. Ne olivat lasten leikkiä.
Luin Tuntemattomani, mutta luin kansallista tarinaa sillä tavalla kuin minulle oli sanomattomin sanoin opetettu. Etsin sankaruutta, mutta en ymmärtänyt, että Koskela, Rokka ja Lehto olivat yhtä totta kuin Arto Ruotanen. Että Tuntematon oli sydänverellä kirjoitettu tarina. Kaltaiseltaan kaltaisilleen. Miksi identifioiduin Lehtoon? Koska Lehto ei seistessään uhmannut venäläistä pommittajaa. Lehto uhmasi Lammiota, herraa. Edes Linna ei maalannut viholliselle kasvoja. Linna maalasi jermun. Minulla kesti pitkään ymmärtää, että Tuntematon oli myös tarina Suomen itsenäisyyden pelastaneesta taistelusta. Että Lehdon tähtäimeensä ottaneen puna-armeijan pommittajan ohjaimissa oli venäläinen sotilas ja että hän oli se varsinainen vihollinen. Vaarille Mannerheim oli loppuun asti lahtari.
Sanotaan, että suomalaisten maanpuolustustahto on viime vuosina lisääntynyt. Että kansa haluaa panostaa uskottavaan puolustukseen. Ja että talvisodan henki on suomalaisten sydämissä vahvistunut. Vahvasti epäilen suomalaisten tulkitsevan talvisodan hengen väärin. Jos kiinnostus sitä kohtaan, kuinka monta sekuntia kestää purkaa ja koota RK62, on lisääntynyt, en taputa käsiäni.
Minulle talvisodan henki on aina merkinnyt jotakin tyystin muuta. Talvisodan henki on tarkoittanut sitä, että saman katon alla asuu monta sukupolvea, jotka pitävät toisistaan huolta. Että apua annetaan vastapalveluksia pyytämättä. Että toisen ihmisen hätä ymmärretään ja avun antamisesta ei pidetä numeroa, koska se on suomalaisen ihmisen osa: antaa ja kantaa. Että alkoholisoitunutta ei katsota kieroon vaan katsotaan silmiin. Että vanha ymmärtää nuorta ja päinvastoin ja molemmat ymmärtävät, että toisen olemassolo on riippuvainen toisesta.
Suomen tarina on ihmeellinen, vertaansa vailla. On kuin itse Kaitselmus olisi maatamme siunannut ja hellästi pitänyt. Jo se on paljon, että olemme selvinnyt epävakaan itänaapurin rinnalla. Mutta että sen lisäksi olemme saanut aikaan yhteiskunnan, jota muut kadehtivat. Yhteiskunnan, joka perustuu yhtenäisyydelle, yhdenvertaisuudelle ja huolenpidolle, Yhteiskunnan, joka ei jätä heikompia hätään, vaan ojentaa auttavan käden.
Sitä on Suomi. Jakamista. Ja jos joskus tuo jakaminen loppuu, Suomi loppuu. Kasakka saa tulla ja ottaa, koska silloin olemme tulleet tiemme päähän. Jäljelle jää muisto ja savuavat rauniot.
Kommentit