Puskutraktori

Jytkyvaalit tuhosivat Suomen poliittisen järjestelmän. Tai eivät yksistään ne, mutta vuoden 2011 vaalien tulos oli jonkinasteinen käännekohta tuhon tielle. Sen jälkeen vanhat poliittiset puolueet eivät enää voineet tuudittautua siihen kuvitelmaan, että vaalien tulos on jokseenkin vakioitu, olipa harjoitettu politiikka millaista tahansa.

Perussuomalaisten käsittämätön kannatuksen lisäys havainnollisti poliitikoille, että populismi puree. Sen jälkeen puolue kuin puolue otti askeleen populismin suuntaan. Fokus siirtyi sisällöistä pintaan. Asiapoliitikkojen tähti laski.

Suomen yleisen kehityksen kannalta jytkyvaalit tulivat suorastaan kohtalokkaaseen hetkeen. Jakovaraa syntyi, vaikkei sitä kolmen lamavuoden jälkeen totisesti ollut. Keskitetyssä palkkaratkaisussa päädyttiin antamaan, kun piti ottaa ja tultiin kaivaneeksi kansantaloudelle entistäkin suurempi kuoppa.

Millaiseksi vuoden 2015 eduskuntavaalikampanja muodostuu? Aika huutaa viinasia ja niinistöjä, kovan linjan talousmiehiä. Kansa on niin pahasti peloteltu ja osa kovia kokenut, että löysät puheet eivät enää vaalikarjaan uppoa.

Avainkysymys kuuluu: kannattaako kattoa paikata, jos kivijalka on laho? Suomen yhteiskunnassa kaivattaisiin puskutraktoria pikemmin kuin pensseliä. Kuinka monelta ensi kevään ehdokkaalta löytyy aidosti uudenlaisia ratkaisuja, joilla mietimme uudestaan julkisen sektorin olemassaolon tarkoituksen. Koreiden hengennostatuspuheiden sijaan tarvitsemme konkreettisia ehdotuksia. Tyhjät luovuuspuheet ovat arvottomia, jos ne eivät johda tekoihin.

Jokainen äänioikeutettu kansalainen on avainasemassa. Politiikassakin toimii kysynnän ja tarjonnan laki. Jos haluamme Arkadianmäelle nuoria ja nättejä tyhjänpuhujia, niitä tulemme saamaan. Jos peräänkuulutamme asiallisia asiantuntijoita ja villejä visionäärejä, niitä poliittinen järjestelmä ja puolueet meille tarjoavat.