Jääkö Suomelle Musta Pekka?

Euroopassa on ihmetelty sitä, mikä on Suomen virallinen linja Venäjä-pakotteiden suhteen. Ihmettely on aiheellista. Pääministerin ja ulkoministerin puheet ja teot kertovat linjaeroista. Pääministeri haluaa asettua EU:n kannalle pakoteasiassa, kun taas ulkoministeri Tuomioja ei kannata lisäpakotteita ja haluaisi Suomen ylläpitävän tiiviimpää kahdenvälistä suhdetta Venäjän kanssa, vaikka EU on nimenomaisesti kieltänyt kahdenvälisen kanssakäyminen ja alleviivannut sitä, että EU:lla voi olla vain yksi linja ja kerrallaan yksi suu, jolla se puhuu. Sofi Oksanen nosti asian esiin Frankfurtin kirjamessuilla todeten, että linjaerimielisyydestä on jo tullut imagohaittaa, koska olennaista on se, miltä tilanne näyttää, ei se, mikä se totta.

Mihin Suomen "kahden korttipakan strategia" pahimmillaan johtaa? Näen kaksi mahdollista seurausvaikutusta. Suomi tulee oman törttöilynsä seurauksena eristäneeksi itsensä EU:n sisällä. Toinen seuraus on se, että emme saa Venäjältä kaipaamaamme erityiskohtelua pakotteiden suhteen, vaan Venäjä kohtelee meitä samoin kuin muitakin EU-maita. Tähänhän ulkoministeri Lavrov viittasi julkilausumassaan Tuomiojan kanssa käytyjen kahdenkeskisten keskustelujen jälkeen. Linjaerimielisyyksien takia Suomi on siis vaarassa jäädä yksin.

Miksi Suomi on maalaamassa itseään nurkkaan?

Kokoomuksen ja SDP:n välit ovat kireät tulevien eduskuntavaalien vuoksi. Tuomiojan kausi ulkoministerinä lähestyy loppuaan ja SDP ei kaikella todennäköisyydellä istu seuraavassa hallituksessa. Tästä syystä Tuomioja yrittää sementoida Suomen Venäjä-politiikkaa omalle linjalleen.

Toiseksi Suomen talous on jopa pahemmassa kriisissä kuin muiden EU-maiden taloudet keskimäärin. Näin olisi, vaikka Venäjän kanssa ei olisi mitään "tilannetta", mutta nyt, kun pakotteet ovat syöneet Suomen ulkomaankauppaan ison loven, Suomen johto on painanut paniikkinappulaa. Piiloagendana saattaa jopa olla unelma siitä, että jos jonkinlainen kahtiajakoasetelma palaa, pääsisimme samaan asetelmaan kuin mitä meillä oli kylmän sodan aikana, jolloin Suomi oli erityisasemassa: kävimme kauppaa sekä länsimaiden, että Neuvostoliiton kanssa.

Mikä on viisautta Ukraina-kriisissä?

Minua on jo vuosikymmenten ajan harmittanut Suomen konsensushakuinen ulkopolitiikka. Meillä on tapana käydä keskustelu jostakin teemasta ja sementoida kantamme ikäänkuin kyseessä olisi tuomioistuinlaitoksen ennakkopäätös. Sen jälkeen pidämme härkäpäisesti kiinni kannastamme, vaikka tilanteet tai olosuhteet muuttuvat. Tämä ei ole viisautta. Viisautta on se, että ymmärtää olleensa lähtökohtaisesti väärässä tai tilanteen muuttaneen linjanvedon vääräksi ja muuttaa mielipidettään.

Ukrainakriisin suhteen tilanne näyttää siltä, että poliittinen johtomme ei halua tunnustaa tosiasioita. Suomi joko on EU:n kannalla ja toimii EU:n sisällä pakotepolitiikan muuttamiseksi tai sitten irtisanoudumme selkeästi EU-linjasta ja asetumme jonkinlaiseen välittäjäasemaan ja pyrimme aktiivisesti etsimään ratkaisua kriisiin sukkuloimalla osapuolten välillä.

Kumpi näistä vaihtoehdoista on mielekkäämpi? Ehdottomasti ensimmäinen. Meillä on EU-maiden kanssa enemmän yhteistä kuin Venäjän kanssa. EU-maat pyrkivät esimerkiksi noudattamaan kansainvälisen oikeuden periaatteita, toisin kuin Venäjä. Suomettunut Suomi ei ollut itsenäinen.