Miksi en ole liittynyt puolueeseen?
Kuinkahan monta kertaa minulta on kysytty: "Miksi sä et ole mennyt mukaan politiikkaan?". Kuinka monta kertaa olen keksinyt erilaisia syitä kuten: "Mikään puolue ei oikein edusta omia arvojani ja aja niitä tavoitteita, jotka näkisin hyvinä." Tai että: "Mähän ole jo politiikassa. Enhän mä muusta päivän aikana puhukkaan!" Ja silläkin tavalla olen asian mieltänyt, että: "Enhän minä voisi näitä asioita opettaa, jos joutuisin katsomaan asioita vain jostakin suppeasta puolueen näkökulmasta. Pystyisittekö te luottamaan objektiivisuuteeni, jos olisin kirjoilla vaikka Vasemmistoliitossa?" Tosiasiassa olen pelkuri. Politiikka on päätösten tekemistä ja niistä vastuun kantamista. Minä en niitä päätöksiä ole tehnyt, enkä vastuuta kantanut. Miksi en?
En tiedä, onko tämä tekosyy, mutta mielestäni meillä on puoluekentässä rakenteellinen ongelma. Puolueilla ei ole realistista visiota siitä, mitä kohti ne haluavat Suomea viedä. SDP yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni hyvinvointivaltiosta, jota ei enää ole. Kokoomus yrittää iskostaa päähämme ajatusta siitä, kuinka yrittäminen kannattaa ja kuinka meidän suuntamme on Euroopassa, vaikka pk-sektori on syvissä ongelmissa ja maanosamme on hajoamassa. Keskustapuolue korostaa paikallisuutta, vaikka globaalissa yhteiskunnassa kuntalaiset ovat pikemminkin Maailman kuin Pälkäneen väkeä. Perussuomalaiset yrittävät kääntää kellon viisareita menneeseen, kultaiseen viisikymmentälukuun, jolloin naapuri tenukeppi-Teuvolla oli kuusen katveessa pontikkakätkö. Vihreät ovat onnistuneet viherpesemään kaikki muutkin puolueet ja ovat siksi itse suuntaa vailla. Ay-liike tekee hidasta kuolemaa työvoiman vapaan liikkuvuuden maailmassa ja Vasemmistoliitto sen mukana. Kristilliset eivät edelleenkään osaa päättää, ovatko osa kirkkoa vai aito poliittinen vaihtoehto. RKP, wanna-be-Sverige, yrittää puhkoa rasvanahkasuomalaisen paksuun kalloon ajatusta ruotsalaisuudesta rikkautena, mutta rasvanahka on rasvanahka, vaikka voissa paistaisi.
Elämän suurimpia oivalluksia on se, että ihminen ymmärtää olevansa osa sukupolvien ketjua. Perusongelma politiikassa on se, että poliittisia päätöksiä, suuria ja pieniä, tehdään vaalikauden mittaisella perspektiivillä. Laajempaan katsantoon ei kukaan halua ryhtyä, koska kuvittelevat, että ikävät päätökset syövät kannatusta. Kumpi on parempi osa: tulla muistetuksi henkilönä, joka voitto vaalit, mutta syvensi Suomen velkakriisiä vai valtiomiehenä, joka pelasti kansantalouden, hävisi vaalit, mutta sai historian tuomioistuimessa kutreilleen sankarin seppeleen?
Mitä meille jää? Olisiko aika räjäyttää poliittinen systeemimme taivaan tuuliin ja paaluttaa poliittiset peruspilarimme eli puolueet uusiksi? Pysy kanavalla, palaan asiaan lähipäivinä. Aatoksissani sikiää siemen uudella tavalla asemoituvasta puolueesta.
En tiedä, onko tämä tekosyy, mutta mielestäni meillä on puoluekentässä rakenteellinen ongelma. Puolueilla ei ole realistista visiota siitä, mitä kohti ne haluavat Suomea viedä. SDP yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni hyvinvointivaltiosta, jota ei enää ole. Kokoomus yrittää iskostaa päähämme ajatusta siitä, kuinka yrittäminen kannattaa ja kuinka meidän suuntamme on Euroopassa, vaikka pk-sektori on syvissä ongelmissa ja maanosamme on hajoamassa. Keskustapuolue korostaa paikallisuutta, vaikka globaalissa yhteiskunnassa kuntalaiset ovat pikemminkin Maailman kuin Pälkäneen väkeä. Perussuomalaiset yrittävät kääntää kellon viisareita menneeseen, kultaiseen viisikymmentälukuun, jolloin naapuri tenukeppi-Teuvolla oli kuusen katveessa pontikkakätkö. Vihreät ovat onnistuneet viherpesemään kaikki muutkin puolueet ja ovat siksi itse suuntaa vailla. Ay-liike tekee hidasta kuolemaa työvoiman vapaan liikkuvuuden maailmassa ja Vasemmistoliitto sen mukana. Kristilliset eivät edelleenkään osaa päättää, ovatko osa kirkkoa vai aito poliittinen vaihtoehto. RKP, wanna-be-Sverige, yrittää puhkoa rasvanahkasuomalaisen paksuun kalloon ajatusta ruotsalaisuudesta rikkautena, mutta rasvanahka on rasvanahka, vaikka voissa paistaisi.
Elämän suurimpia oivalluksia on se, että ihminen ymmärtää olevansa osa sukupolvien ketjua. Perusongelma politiikassa on se, että poliittisia päätöksiä, suuria ja pieniä, tehdään vaalikauden mittaisella perspektiivillä. Laajempaan katsantoon ei kukaan halua ryhtyä, koska kuvittelevat, että ikävät päätökset syövät kannatusta. Kumpi on parempi osa: tulla muistetuksi henkilönä, joka voitto vaalit, mutta syvensi Suomen velkakriisiä vai valtiomiehenä, joka pelasti kansantalouden, hävisi vaalit, mutta sai historian tuomioistuimessa kutreilleen sankarin seppeleen?
Mitä meille jää? Olisiko aika räjäyttää poliittinen systeemimme taivaan tuuliin ja paaluttaa poliittiset peruspilarimme eli puolueet uusiksi? Pysy kanavalla, palaan asiaan lähipäivinä. Aatoksissani sikiää siemen uudella tavalla asemoituvasta puolueesta.
Kommentit