Ongelman ratkaisu: joukkuepelillä kohti intohimoista oppimista!
Oppimisen suuri tavoite on, että ihminen oppii uusia asioita itsestään ja ympäröivästä maailmasta ja oppii lentämään uusilla siivillä kohti uusia seikkailuja. Lukiossa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että nuori pääsee jyvälle siitä, kuka hän on, saa käsityksen siitä, miten ympäröivä maailma toimii ja millainen rooli hänellä mahdollisesti voisi sen rakentamisessa olla. Olennaista on myös, että nuori oppii näkemään erilaisuutensa vahvuutena. Onnekas se nuori, joka lukiosta valmistuessaan on päässyt jyvälle suuresta intohimonsa kohteesta.
Edellisessä tekstissä esittelin ongelman: nuorta on vaikea saada oppimaan, jos hänellä on tietokone tai läppäri edessään. Siinä maailmassa, johon nuori lukiosta astuu, tuo kone on melkoisen suurella todennäköisyydellä hänen työvälineensä. Ei ole siis syytä palata siihen vanhaan maailmaan, jossa opettaja täytti oppilaan pään tiedolla. Kone eli pallo on annettava oppilaalle. Meidän opettajien täytyy siis päästää nuori kokeilemaan siipiään erilaisten maisemien yllä.
Koska harva nuori enää kuuntelee tunnilla, eikä tee läksyjään, herää kysymys: missä vaiheessa hän oppii? Olen kaavaillut tähän julmaa ratkaisua. Entä jos kurssin alussa jaan nuoret kotiryhmään ja vielä sellaisten "kollegoiden" kanssa, joita he eivät kunnolla tunne. Kotiryhmä on kollektiivisesti vastuussa tekemisestään. Läksyt tehdään yhdessä ja erilaisia projekteja tehtäessä jokainen ryhmän jäsen on yksin vastuussa omasta tekemisestään ja yhdessä vastuussa lopputuloksesta. Seuraan kurssin aikana ryhmäläisten ryhmätyötaitoja tuotosten lisäksi ja annan kurssin lopussa oman arvioni ryhmän työskentelystä. Ryhmän tuotokset kootaan google driveen, joten pääsen seuraamaan on-line kuka-tekee-mitä. Ideaalitilanne lienee, että kurssikoetta ei tarvita vaan kurssilaisten arvosanat määräytyvät ryhmätyötekemisen ansioista.
Vanhan liiton koulussa lähtökohta oli se, että valtaosa tarpeellisesta tiedosta on opettajan päässä, josta hän armollisesti jakaa ravinteitaan pikkuversoille. Koska nuorilla on nyt edessään Pandoran lipas, se tekee mahdolliseksi uudenlaisen oppimisen. Onko mahdollista, että nuorimies voi etsiä yhtä intohimoisesti ratkaisuja Suomen kestävyysvajeeseen kuin pelaa Battlefieldiä? Onko mahdollista, että hän löytää ratkaisun? Miksipä ei.
Edellisessä tekstissä esittelin ongelman: nuorta on vaikea saada oppimaan, jos hänellä on tietokone tai läppäri edessään. Siinä maailmassa, johon nuori lukiosta astuu, tuo kone on melkoisen suurella todennäköisyydellä hänen työvälineensä. Ei ole siis syytä palata siihen vanhaan maailmaan, jossa opettaja täytti oppilaan pään tiedolla. Kone eli pallo on annettava oppilaalle. Meidän opettajien täytyy siis päästää nuori kokeilemaan siipiään erilaisten maisemien yllä.
Koska harva nuori enää kuuntelee tunnilla, eikä tee läksyjään, herää kysymys: missä vaiheessa hän oppii? Olen kaavaillut tähän julmaa ratkaisua. Entä jos kurssin alussa jaan nuoret kotiryhmään ja vielä sellaisten "kollegoiden" kanssa, joita he eivät kunnolla tunne. Kotiryhmä on kollektiivisesti vastuussa tekemisestään. Läksyt tehdään yhdessä ja erilaisia projekteja tehtäessä jokainen ryhmän jäsen on yksin vastuussa omasta tekemisestään ja yhdessä vastuussa lopputuloksesta. Seuraan kurssin aikana ryhmäläisten ryhmätyötaitoja tuotosten lisäksi ja annan kurssin lopussa oman arvioni ryhmän työskentelystä. Ryhmän tuotokset kootaan google driveen, joten pääsen seuraamaan on-line kuka-tekee-mitä. Ideaalitilanne lienee, että kurssikoetta ei tarvita vaan kurssilaisten arvosanat määräytyvät ryhmätyötekemisen ansioista.
Vanhan liiton koulussa lähtökohta oli se, että valtaosa tarpeellisesta tiedosta on opettajan päässä, josta hän armollisesti jakaa ravinteitaan pikkuversoille. Koska nuorilla on nyt edessään Pandoran lipas, se tekee mahdolliseksi uudenlaisen oppimisen. Onko mahdollista, että nuorimies voi etsiä yhtä intohimoisesti ratkaisuja Suomen kestävyysvajeeseen kuin pelaa Battlefieldiä? Onko mahdollista, että hän löytää ratkaisun? Miksipä ei.
Kommentit