Elämän kokoinen peli
(Julkaistu UrSan kesäkuun numerossa)
Onko sinulla tarvetta
liittyä anonyymien jalkapalloriippuvaisten eli AJ:n yhdistykseen? Oma suhteeni
kuningasjalkapalloon täyttää kaikki riippuvuuden tunnusmerkit. Oireet ovat
pahimmillaan parin vuoden välein, jolloin töllötin tuppaa arvoturnaustavaraa
yömyöhään. Pelisysteemit ja pettymykset tulevat uniin. Pahin tilanne on se, jos
peli-illalle on järjestetty illanistujaisia kisaoppaaseen katsomatta. Ajatus ei
meinaa millään pysyä keskustelukumppanin keskustelunavauksissa, kun mieli vaeltaa
siinä, kuinka Xavin herkkusyöttö aukaisee Irlannin linjapuolustuksen kuin
perusjamppa avuttoman ananaspurkin.
Olen joutunut selittämään
ns. normaali-ihmisille, missä piilee lajin viehätys. Olen palannut historiassa
kauas taaksepäin, aina omaan antiikin aikaani asti. Vuoteen 1978, jolloin ensi
kerran astuin Pellervon hikisen juhlasalin sauvaparketille ja vedin päälleni
punaiset trikoot. Se oli rakkautta ensi potkaisulla. Olen kiertänyt
kuusivuotiaasta pitkin Suomen turuja ja toreja suosikkijoukkueeni Tampereen
Palloveikkojen vanibussissa, missä tarinat menneisyyden legendoista
kiersivät isolta mieheltä pienelle miehelle. Se oli initaatioriittini, niinä
hetkinä minusta kasvoi Jalkapallomies.
Sitä paitsi jalkapallosta
on mahdollista ammentaa monenlaista oppia. Hyvin organisoitu jalkapallojoukkue
on kuin ideaaliyhteiskunta. Lähtökohtana on, että jokainen pelaaja on
erilainen. Valmentajan tehtävänä on määritellä jokaiselle sellainen rooli, että
se istuu juuri hänen vahvuuksiinsa. Epäonnistumisen jälkeen toiset joukkueen
jäsenet kykenevät paikkaamaan toistensa virheitä. Voittavassa joukkueessa pitää
työmoraalin olla kunnossa, mutta kahden joukkueen välinen ero tulee usein
yksittäisen pelaajan mielikuvituksellisesta ja yllättävästä ratkaisusta. Hyvin suoritettu
työ hyödyttää koko joukkuetta.
Jalkapallolla on ollut
ratkaiseva vaikutus elämänvalintoihini. Teini-ikäisenä ymmärsin, että unelmat
FA-cupin tai edes Suomen cupin finaaleista voi unohtaa. Se ei rakkauttani
poistanut, vaan idolit vaihtuivat pelaajista huippuvalmentajiksi, Karl-Heinz
Rummeniggen sijaan aloin palvoa Martti Kuuselaa. Aloitin pikkunassikoiden
valmentamisen korkeassa 18-vuoden iässä. Kuvittelin tietäväni kaiken lajista ja
osaavani organisoida joukkueeni pelaamisen muita paremmin. Kävin kovan koulun
itseni kanssa, kun natiaiset eivät vain ottaneet opikseen. Niiltä vuosilta jäi
kuitenkin kipinä nuorten parissa toimimiseen. Se selittänee ainakin osaksi sen,
miksi minusta tuli jonkin sortin opettaja ja miksi opettajuuteni muistuttaa
pikemminkin valmentamista.
Koska vahvat eivät
tarvitse puolustajaa, olen aina ollut ennakkoon altavastaajina pidettyjen
puolella. Tie on ollut tuskallinen, kun oma joukkue on ajautunut tappioputkiin.
Tappiot ovat pitäneet valveilla pitkin yötä ja tuoneet suuhun suolaisen maun.
Nöyryyttävästä tappiosta toipumiseen kuluu keskimäärin pari kolme päivää.
Riemukas voitto sitä vastoin maistuu mansikalta vielä pidempään.
Näissä kisoissa sydämeni
on sykkinyt kahdelle maalle, joita Neuvostoliitto vielä hetki sitten piti saappaansa
alla. Tunsin tuskaa Slaven Bilicin kanssa, kun upean turnauksen pelannut
Kroatia tippui loistavan taistelun jälkeen vielä seuraavat neljä vuotta
hallitsevalle Euroopan mestarille Espanjalle. Tsekin joukkueen loistava esitys
ennakolta vahvemmaksi arvioitua Puolaa vastaan osoitti yhden asian: joukkueen
vahvuus ei ole pelkästään loistavissa yksilöissä. Tsekin menestys valaa uskoa
myös meihin suomalaisiin. Voitot ovat myös meidän ulottuvillamme, jos
ammennamme voimaa vaikeista ennakkoasetelmista, roolitamme joukkueen oikein ja
puhallamme yhteen hiileen. Joukkue voi olla enemmän kuin osiensa summa. Ja se
totuus on yleistettävissä jalkapalloviheriön ulkopuolelle.
Kommentit