Elämän kokoinen peli

(Julkaistu UrSan kesäkuun numerossa)

Onko sinulla tarvetta liittyä anonyymien jalkapalloriippuvaisten eli AJ:n yhdistykseen? Oma suhteeni kuningasjalkapalloon täyttää kaikki riippuvuuden tunnusmerkit. Oireet ovat pahimmillaan parin vuoden välein, jolloin töllötin tuppaa arvoturnaustavaraa yömyöhään. Pelisysteemit ja pettymykset tulevat uniin. Pahin tilanne on se, jos peli-illalle on järjestetty illanistujaisia kisaoppaaseen katsomatta. Ajatus ei meinaa millään pysyä keskustelukumppanin keskustelunavauksissa, kun mieli vaeltaa siinä, kuinka Xavin herkkusyöttö aukaisee Irlannin linjapuolustuksen kuin perusjamppa avuttoman ananaspurkin.

Olen joutunut selittämään ns. normaali-ihmisille, missä piilee lajin viehätys. Olen palannut historiassa kauas taaksepäin, aina omaan antiikin aikaani asti. Vuoteen 1978, jolloin ensi kerran astuin Pellervon hikisen juhlasalin sauvaparketille ja vedin päälleni punaiset trikoot. Se oli rakkautta ensi potkaisulla. Olen kiertänyt kuusivuotiaasta pitkin Suomen turuja ja toreja suosikkijoukkueeni Tampereen Palloveikkojen vanibussissa, missä tarinat menneisyyden legendoista kiersivät isolta mieheltä pienelle miehelle. Se oli initaatioriittini, niinä hetkinä minusta kasvoi Jalkapallomies.

Sitä paitsi jalkapallosta on mahdollista ammentaa monenlaista oppia. Hyvin organisoitu jalkapallojoukkue on kuin ideaaliyhteiskunta. Lähtökohtana on, että jokainen pelaaja on erilainen. Valmentajan tehtävänä on määritellä jokaiselle sellainen rooli, että se istuu juuri hänen vahvuuksiinsa. Epäonnistumisen jälkeen toiset joukkueen jäsenet kykenevät paikkaamaan toistensa virheitä. Voittavassa joukkueessa pitää työmoraalin olla kunnossa, mutta kahden joukkueen välinen ero tulee usein yksittäisen pelaajan mielikuvituksellisesta ja yllättävästä ratkaisusta. Hyvin suoritettu työ hyödyttää koko joukkuetta.

Jalkapallolla on ollut ratkaiseva vaikutus elämänvalintoihini. Teini-ikäisenä ymmärsin, että unelmat FA-cupin tai edes Suomen cupin finaaleista voi unohtaa. Se ei rakkauttani poistanut, vaan idolit vaihtuivat pelaajista huippuvalmentajiksi, Karl-Heinz Rummeniggen sijaan aloin palvoa Martti Kuuselaa. Aloitin pikkunassikoiden valmentamisen korkeassa 18-vuoden iässä. Kuvittelin tietäväni kaiken lajista ja osaavani organisoida joukkueeni pelaamisen muita paremmin. Kävin kovan koulun itseni kanssa, kun natiaiset eivät vain ottaneet opikseen. Niiltä vuosilta jäi kuitenkin kipinä nuorten parissa toimimiseen. Se selittänee ainakin osaksi sen, miksi minusta tuli jonkin sortin opettaja ja miksi opettajuuteni muistuttaa pikemminkin valmentamista.

Koska vahvat eivät tarvitse puolustajaa, olen aina ollut ennakkoon altavastaajina pidettyjen puolella. Tie on ollut tuskallinen, kun oma joukkue on ajautunut tappioputkiin. Tappiot ovat pitäneet valveilla pitkin yötä ja tuoneet suuhun suolaisen maun. Nöyryyttävästä tappiosta toipumiseen kuluu keskimäärin pari kolme päivää. Riemukas voitto sitä vastoin maistuu mansikalta vielä pidempään.

Näissä kisoissa sydämeni on sykkinyt kahdelle maalle, joita Neuvostoliitto vielä hetki sitten piti saappaansa alla. Tunsin tuskaa Slaven Bilicin kanssa, kun upean turnauksen pelannut Kroatia tippui loistavan taistelun jälkeen vielä seuraavat neljä vuotta hallitsevalle Euroopan mestarille Espanjalle. Tsekin joukkueen loistava esitys ennakolta vahvemmaksi arvioitua Puolaa vastaan osoitti yhden asian: joukkueen vahvuus ei ole pelkästään loistavissa yksilöissä. Tsekin menestys valaa uskoa myös meihin suomalaisiin. Voitot ovat myös meidän ulottuvillamme, jos ammennamme voimaa vaikeista ennakkoasetelmista, roolitamme joukkueen oikein ja puhallamme yhteen hiileen. Joukkue voi olla enemmän kuin osiensa summa. Ja se totuus on yleistettävissä jalkapalloviheriön ulkopuolelle.