OFF

(Julkaistu UrSan heinäkuun numerossa)

Me Karhut-lehden viikkoarvonnassa kaksi maailmanympärimatkaa voittanut ikäneiti Amalia Karhunen päättää ottaa mukaansa siskonpoikansa Otson. Jostakin syystä arvontaan osallistuu myös Käpälämäen kunnianarvoisa konstaapeli Oiva Karhunen. Amalian toiveista huolimatta myös konstaapeli Karhunen, Amalian sulho, pääsee pakkaamaan laukkunsa ja lähtee matkalle. Kuten kenties arvaat, Amalia, Otso ja Oiva ovat karhuja. Kirjailija Jukka Parkkinen kuvaa elävästi kolmikon matkaa kirjassaan ”Karhukirjeitä kaukomailta”. Suosittelen.

Juho Milonoff lukee meille äänikirjaa karhujen matkasta, kun taitamme omaa, vaatimattomampaa taivaltamme kohti pohjoista. Ajamme kohti Yllästunturia. Maisema vaihtuu, mutta ajajan edessä tie tuntuu samalta. Toisinaan kuski ei tahdo pysyä kaistallaan, kun huomio kiintyy pientareen suopursuihin, Tornionjoen toisella puolella auringossa kylpevään Ruotsiin tai kesän minihamemuotiin. Illan tullen kurvaamme vuokraamamme kelohuoneiston autiolle pihamaalle. ”Oho!” 20 metrin päässä on erikoinen näky. ”Joku on tuonut oman kämppänsä eteen täytetyn poron”, totean ihmeissäni. Sitten ihan omilla sisuskaluillaan täytetty poro kääntää paheksuvasti päätään. Poro on seuranamme seuraavat päivät, mistä olemme otettuja. Kotiporoa meillä ei ole ennen ollut.

Saamme olla Äkäslompolon kylän laidalla aivan yksin, muut kelohuoneistot pysyvät autioina. Liekö räkkä pelottanut muut etelän ihmiset pysymään poissa. Meillä on mukana hyttysmyrkkyä, hyttyshattuja, hyttysvoidetta, hyttyssavuja, hyttys- …

Aamulla heräämme syvään hiljaisuuteen. Jossain kaukana kukkuu käki. Kotiporo, Leeviksi nimetty, laiduntaa pihamaalla. Ei tapahdu mitään.

Reput pakattuina käymme kohti Varkaankurua, karujen tuntureiden välistä uskomattoman vihreää viiltoa. Kävelemme kilometrikaupalla pienen puron piennarta pitkospuilla pomppien. Seuraavana päivänä löydämme itsemme kalastamasta ja melomasta Kesänkijärven jylhistä maisemista. Kolmantena päivänä laitamme omat kivemme isoon kasaan, kun olemme huiputtaneet tunturin. Neljäntenä päivänä pääsen toteuttamaan yhden pitkäaikaisen unelmani, kalastamaan Äkäsjokeen. Saalis on laihaakin laihempi. Itse asiassa miinusmerkkinen, sillä menetän arvokkaan vaappuni kosken pyörteisiin. Viidentenä päivänä nousemme gondolihissillä Yllästunturin huipulle ja tuijotamme maisemaa, jota tuntuu riittävän maailman ääriin.

Jokainen päivä on elämys. Jokaisena päivänä pohjoinen luonto kertoo meille erilaisen tarinan. Sadan neliökilometrin sisään tuntuu mahtuvan koko maailma, jota pysähdymme kuuntelemaan nokipannukahvin poristessa nuotiossa.

Lappi on suomalaisten oma salaisuus. Avaria tuulisia tuntureita ja niiden välissä kaunista rehevyyttä. Jokia, järviä, metsää. Se kuuluu Leeville ja sen lajitovereille. Ja tietysti siellä asuville ihmisille. Onneksi me etelän ihmiset voimme käydä siinä viipymässä ja antamassa poron opettaa, miten olla auringossa ja antaa ajan kulua. Leevin tuijottaessa aikataulusta puhuminen alkoi tuntua koomiselta.

Jk. Aloitin tämän lehden kolumnistina helmikuussa 2009. Tämä on Lehtisen laskuopin mukaan 42. ja tällä erää viimeinen tekstini. Kiitän saamastani palautteesta ja Urjalan Sanomia mahdollisuudesta kirjoittaa. Sekin on ollut minulle seikkailu.