Viimeistä päivää
(Julkaistu UrSassa 19.4.2012)
Ajauduin kriisiin, kun ymmärsin tilastollisen
faktan. Edessäni urkeneva elämä on todennäköisesti ajallisesti lyhyempi
kuin taakse jäänyt. Olen siis ylittänyt elämän matkani puolivälin
krouvin. Mitenkään jättiyllätyksenä asia ei tietenkään tullut. Syvenevät
uurteet kasvoillani eivät poistu hyvin nukutun yönkään jälkeen. Päälaen
pälvi laajenee, eikä kasva umpeen, vaikka stressitaso laskee. Pitkän
lenkin jälkeen toipumiseen kuluu se toinenkin päivä. Biologinen kelloni
tikittää ja sen vieteri on löystynyt.
Olen tullut siihen pisteeseen elämässäni, jolloin minun on tunnustettava sekin tosiasia, että poikavuosina (sniif) tavoitteeksi asetetut suuret urheilusaavutukset jäävät saavuttamatta. Yhtään ei lohduta, että saman joutuvat toteamaan itseäni vanhemmat Selänne ja Litmanen. Yleisen sarjan voittaminen kotikyläni Käpylän (ei, se ei ole vanhainkoti) perinteisissä hiihtokarkeloissa olisi nykykunnossa työn ja tuskan takana. Tunnen, että koko persoonani on lyöty rikki. Olen ollut olemassa nimenomaan fyysisenä olentona. Ruumiini on temppelini ja hyvä kunto elämäni selkäranka. Se on suonut mahdollisuuden kuormittaa itseäni henkisesti äärirajoille. Nyt edessäni on jyrkkenevä alamäki. Tunnen olevani kuivuneen kaivon pohjalla. Jalkojeni alla oli upottava lieju, eikä toivoa ylöspääsystä ole.
Synkkiin mietteisiini alkoi kajastaa valo, kun tapasin lyhyen ajan sisällä kaksi ihmistä. Neljä MM-kultaa voittanut kolmikymppinen nainen tituleerasi itseään ”eläkeläiseksi”. Hän kertoi avoimesti siitä, kuinka oli luonut mahtavan uransa pyrkimällä vuosikaudet erilaisten välitavoitteiden kautta mestariksi. Kun ensimmäinen mestaruus sitten tuli, onnenhetki oli lyhyt. Hän kuvasi sitä näyttämällä peukalolla ja etusormella noin sentin mittaista lyhyttä pätkää. Oliko Tiia Piili pettynyt tekemiinsä valintoihin?
Toista ihmistä, vielä Piiliäkin kuuluisampaa suomalaista urheilusankaria, tarkastelin noin kymmenen metrin päästä eräillä messuilla puolen tunnin ajan. Pitkä ja lihaksikas, mutta silti hyvin solakka mies oli ulkoiselta habitukseltaan kuin kreikkalainen jumala. Mieleenpainuvinta hänessä kuitenkin oli pälyilevä katse. Tero Pitkämäki vaikutti suorastaan eksyneeltä seistessään siinä autoliikkeen mainosmiehenä yksin.
Johtopäätökseni tuntui selvältä. Kaikki se menestys ja selkään taputtelu ei ollut tuonut onnea ja täyteyttä näiden kahden sankarin elämään. Heidän elämänsä on kesken, aivan kuin omani.
Olen tienhaarassa ja päässäni kypsyy ajatus uudenlaisesta suunnasta: elän kuin viimeistä päivää. Ei, en aio ryypätä ja rellestää. En tuhlaa vähäistä omaisuuttani aineellisiin nautintoihin. Enkä ole luopunut tavoitteiden asettelusta, mutta en enää kurkota kuuta taivaalta. Jokainen päivä on välitavoite. Haluan painaa pääni tyynylle tietoisena siitä, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan mitään.
Haluan vapauttaa itseni erilaisten odotusten muodostamista kahleista. Yritän tyytyä vähempään, olla armollinen itselleni. Sovitan riitani jokaisen vihamieheni kanssa. Tunnustan välittämiseni niille, joille sen haluan sanoa. Otan selvää omaa elämääni koskevista mysteereistä. En enää tee valintoja peloistani käsin eli en ajattele sitä, mitä pahaa voi tapahtua vaan mitä hyvää voin saada, kun uskallan luottaa itseeni. Uskallan unelmoida ihmeellisistä asioista, mutta elän silti tässä hetkessä kuin pieni lapsi, enkä mieti seuraavia. Jokainen päivä on lahja, minulle tarkoitettu.
Minussa kasvaa uusi verso. Olen lähempänä itseäni kuin koskaan. Fyysinen olemassaoloni on alistunut henkiselle. Ymmärrän nyt, että on tärkeämpää olla henkisesti tasapainossa kuin fyysisesti huippukunnossa. Ihmiselämän tarkoituksena on tulla siksi mikä olen. Olen joka päivä maalissa.
Olen tullut siihen pisteeseen elämässäni, jolloin minun on tunnustettava sekin tosiasia, että poikavuosina (sniif) tavoitteeksi asetetut suuret urheilusaavutukset jäävät saavuttamatta. Yhtään ei lohduta, että saman joutuvat toteamaan itseäni vanhemmat Selänne ja Litmanen. Yleisen sarjan voittaminen kotikyläni Käpylän (ei, se ei ole vanhainkoti) perinteisissä hiihtokarkeloissa olisi nykykunnossa työn ja tuskan takana. Tunnen, että koko persoonani on lyöty rikki. Olen ollut olemassa nimenomaan fyysisenä olentona. Ruumiini on temppelini ja hyvä kunto elämäni selkäranka. Se on suonut mahdollisuuden kuormittaa itseäni henkisesti äärirajoille. Nyt edessäni on jyrkkenevä alamäki. Tunnen olevani kuivuneen kaivon pohjalla. Jalkojeni alla oli upottava lieju, eikä toivoa ylöspääsystä ole.
Synkkiin mietteisiini alkoi kajastaa valo, kun tapasin lyhyen ajan sisällä kaksi ihmistä. Neljä MM-kultaa voittanut kolmikymppinen nainen tituleerasi itseään ”eläkeläiseksi”. Hän kertoi avoimesti siitä, kuinka oli luonut mahtavan uransa pyrkimällä vuosikaudet erilaisten välitavoitteiden kautta mestariksi. Kun ensimmäinen mestaruus sitten tuli, onnenhetki oli lyhyt. Hän kuvasi sitä näyttämällä peukalolla ja etusormella noin sentin mittaista lyhyttä pätkää. Oliko Tiia Piili pettynyt tekemiinsä valintoihin?
Toista ihmistä, vielä Piiliäkin kuuluisampaa suomalaista urheilusankaria, tarkastelin noin kymmenen metrin päästä eräillä messuilla puolen tunnin ajan. Pitkä ja lihaksikas, mutta silti hyvin solakka mies oli ulkoiselta habitukseltaan kuin kreikkalainen jumala. Mieleenpainuvinta hänessä kuitenkin oli pälyilevä katse. Tero Pitkämäki vaikutti suorastaan eksyneeltä seistessään siinä autoliikkeen mainosmiehenä yksin.
Johtopäätökseni tuntui selvältä. Kaikki se menestys ja selkään taputtelu ei ollut tuonut onnea ja täyteyttä näiden kahden sankarin elämään. Heidän elämänsä on kesken, aivan kuin omani.
Olen tienhaarassa ja päässäni kypsyy ajatus uudenlaisesta suunnasta: elän kuin viimeistä päivää. Ei, en aio ryypätä ja rellestää. En tuhlaa vähäistä omaisuuttani aineellisiin nautintoihin. Enkä ole luopunut tavoitteiden asettelusta, mutta en enää kurkota kuuta taivaalta. Jokainen päivä on välitavoite. Haluan painaa pääni tyynylle tietoisena siitä, että jos nyt kuolisin, en jäisi katumaan mitään.
Haluan vapauttaa itseni erilaisten odotusten muodostamista kahleista. Yritän tyytyä vähempään, olla armollinen itselleni. Sovitan riitani jokaisen vihamieheni kanssa. Tunnustan välittämiseni niille, joille sen haluan sanoa. Otan selvää omaa elämääni koskevista mysteereistä. En enää tee valintoja peloistani käsin eli en ajattele sitä, mitä pahaa voi tapahtua vaan mitä hyvää voin saada, kun uskallan luottaa itseeni. Uskallan unelmoida ihmeellisistä asioista, mutta elän silti tässä hetkessä kuin pieni lapsi, enkä mieti seuraavia. Jokainen päivä on lahja, minulle tarkoitettu.
Minussa kasvaa uusi verso. Olen lähempänä itseäni kuin koskaan. Fyysinen olemassaoloni on alistunut henkiselle. Ymmärrän nyt, että on tärkeämpää olla henkisesti tasapainossa kuin fyysisesti huippukunnossa. Ihmiselämän tarkoituksena on tulla siksi mikä olen. Olen joka päivä maalissa.
Kommentit