Varpunen

(julkaistu UrSassa 15.12.2011) Alkaa olla takana niin monta joulua, että muisteleminen tekee kipeää. Joulun lähestyminen palauttaa mieleen lapsuuden jouluja. Sitä, kuinka kiihkeällä odotuksella ja pelollakin joulua odotettiin. Onko ollut kyllin kiltti, jotta olisi ansainnut tulla siitä palkituksi? Kaikki muu oli pakkopullaa tai -kinkkua. Vaikka en paljon mistään ymmärtänyt, muistan ihmetelleeni sitä, mistä mummu tiesi pukin tulevan viiden aikaan. Tai ei pukki sisällä käynyt. Jätti vain lahjasäkit portin pieleen. Pelkäsimme nimittäin niin paljon pukkia, että vanhempi väki päätti säästää meitä kärsimykseltä. Joulun tärkein sisältö oli se hetki, jolloin sai eteensä sen pakettikasan. Pehmeät avattiin ensin. Ajatus oli sama kuin joulutortun syömisessä, ensin sakarat, lopuksi herkku eli luumuhillo. Kovat paketit, kirjat, pelit ja kaikenlaiset urheiluvarusteet, olivat niitä, joita esiteltiin rehoillen kavereille. Kunpa vain voisin kääntää kelloa taaksepäin ja olla kiitollinen niistä mummuni kutomista villasukista. Niitä en nimittäin enää paketista löydä. Joulustressi on juuri nyt pahimmillaan. Mitä hankkia hänelle, jolla jo on kaikkea? Ajatus on itse asiassa sairas. Eihän sellainen ihminen oikeasti mitään tarvitse. Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kallandia haastateltiin uutisissa. Hän kertoi monia perheitä vaivaavasta köyhyydestä ja siitä, kuinka joulu alleviivaa köyhyyttä. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi, että kaikilla ei ole varaa hankkia edes joulunpunaisia servettejä. Mitähän sellaisen perheen isän mielessä liikkuu kaupan ohi kulkiessaan. Joulu on saamisen juhlaa. Lapsella on oikeus tulla palkituksi hyvyydestään. Mutta riittäisikö meille aikuisille tieto siitä, että läheisemme on pistänyt puolestamme rahaa Pelastusarmeijan joulupataan tai ostanut 22 eurolla ravitsemuspaketin aliravitsemuksesta kärsivälle lapselle. Olenko kylliksi aikuinen, jotta kykenen arvostamaan sellaista lahjaa? Tiedän, että siinä hetkessä tuntisin itseni osattomaksi. Tuntisin lievää katkeruuttakin. Ajattelisin pahaa siitä ihmisestä. ”Eikö hän ole parempaa keksinyt?” ja ”Miksi juuri minun osuuteni?” miettisin. Mutta haluan uskoa, että hetken päästä osaisin antaa arvon lähimmäiseni teolle. Että kokisin itsekin saaneeni palasen vähempiosaisen onnesta. Itselleni joulun tärkeimmäksi hetkeksi on muodostunut joulupäivän aamu. Silloin ei enää tarvitse hössöttää lahjojen perässä, kaapit notkuvat ruokaa eivätkä lapset enää hermoile lahjojensa perään. Huomaan joulukuusen kauneuden ja kirkkaan tähden sen latvassa. Löydän sisältäni lahjan, jonka olen Isältä saanut. Se lahja ei ole pehmeä eikä kova. Se on niin suuri, että sitä ei voi paketoida. Tänäkin jouluna maailmaan on syntynyt toivo. Hän, joka tekee sovinnon. Hän, joka on sovinto. Voin uskoa itseni puhtaaksi kuin lumi. Voin tunnustautua lapseksi. Uskoa itseni pelastetuksi. Siihen lahjaan liittyy toivo siitä, että vielä kerran näen ne lapsuuteni joulujen rakkaat ihmiset taivaan kodissa.