Suruaika
Onpas ollut raskas viikko. En tiedä, olenko kuvitellut vai onko koulussa todella ollut painostava tunnelma. Kaiken kaikkiaankin tunnen tietäväni tänä päivänä todella vähän. Jokelan suhteen jaksoin keskustella aiheesta päiväkausia. Koin sen tarpeelliseksi. Kauhajoen tapahtumien jälkeen en ole siihen kyennyt. En enää tiedä mitä sanoa.
Tiistain jälkeen olen myös tuntenut itseni hyvin väsyneeksi. En itse asiassa ole aivan varma olenko hereillä ollenkaan. Tunnen välillä eläväni pitkän painajaisen keskellä. Hetkittäin taas asiat ja elämän peruspilarit tuntuvat päivänselviltä. Valitettavasti näitä hetkiä on tavattoman harvoin.
Huomaan kysyväni itseltäni idioottimaisia kysymyksiä. Olisiko tämä voinut tapahtua yo-kokelaalla, joka painii kirjoitusten kanssa? Miten voi olla, että joku vaipuu niin syvälle, että edes kaunis syksyinen sää ei riitä nostamaan päätä pinnalle? Missä tämän miehen vanhemmat olivat tekohetkellä? Miksi hän ampui ystäviään?
Olen miettinyt paljon sitä, olenko itse tehnyt tarpeeksi. Miten paljon on tarpeeksi? Koen jollakin tavalla olevani osavastuussa tapahtuneesta. En ole tehnyt tarpeeksi, vaan olen (taas) ollut liian itsekäs huomaamaan hädän ympärilläni. Itseni syyllistäminen tuntuu oikeutetulta, koska muutkin syyllistävät meidät opettajat (kts. esim. http://www.uusisuomi.fi/nakokulmat/niklasherlin/koko-suomen-ongelma).
Sanokaa te viisaammat jotakin? Mitä me aikuiset ja/tai opettajat voimme tehdä teidän auttamiseksi?
Tiistain jälkeen olen myös tuntenut itseni hyvin väsyneeksi. En itse asiassa ole aivan varma olenko hereillä ollenkaan. Tunnen välillä eläväni pitkän painajaisen keskellä. Hetkittäin taas asiat ja elämän peruspilarit tuntuvat päivänselviltä. Valitettavasti näitä hetkiä on tavattoman harvoin.
Huomaan kysyväni itseltäni idioottimaisia kysymyksiä. Olisiko tämä voinut tapahtua yo-kokelaalla, joka painii kirjoitusten kanssa? Miten voi olla, että joku vaipuu niin syvälle, että edes kaunis syksyinen sää ei riitä nostamaan päätä pinnalle? Missä tämän miehen vanhemmat olivat tekohetkellä? Miksi hän ampui ystäviään?
Olen miettinyt paljon sitä, olenko itse tehnyt tarpeeksi. Miten paljon on tarpeeksi? Koen jollakin tavalla olevani osavastuussa tapahtuneesta. En ole tehnyt tarpeeksi, vaan olen (taas) ollut liian itsekäs huomaamaan hädän ympärilläni. Itseni syyllistäminen tuntuu oikeutetulta, koska muutkin syyllistävät meidät opettajat (kts. esim. http://www.uusisuomi.fi/nakokulmat/niklasherlin/koko-suomen-ongelma).
Sanokaa te viisaammat jotakin? Mitä me aikuiset ja/tai opettajat voimme tehdä teidän auttamiseksi?
Kommentit
Vanhemmat, opettajat, puutteellinen oppilashuolto, puutteellinen terveydenhuolto, hitaasti reagoiva oikeistohallitus, media, ja televisio kaikkine BB-ohjelmineen on jo monessa tietolähteessä mainittu.
Veikkaan tämän päivän tietojen jälkeen myöskin poliisin toiminnan, sekä siihen liittyvän
mahdollisen tietoturvan olevan ihmisten huulilla ja mielissä. Jos Kauhajoen ampujalla on todellakin
hieman kyseenalainen armeijatausta sekä tuore mielenterveyshoitoon hakeutuminen niin olisihan se
pitänyt olla poliisin tiedostoista luettavissa. Tosin, olisiko ostoluvan evääminen hidastanut vai
nopeuttanut kysestä keissiä...
Yhtä kaikki, meillä on tosiasia edessämme, osa Suomen nuorista voi pahoin ja osa todella pahoin.
Nuorison suulla en voi vastata mutta arvelen asiasta jotain. Saatan mennä metsään arvauksineni
mutta nuoriso korjatkoon, minäkin kuulisin mielelläni ihan livenä mikä tässä ajassa ja
yhteiskunnassa mättää.
Lähden yksioikoisesti ajatuksissani siitä, että koti ja vanhemmat kasvattavat lapsen, kuka muukaan.
Valmistavat hänet elämää varten, kohtaamaan aikuisen arjen, iloineen ja vastoinkäymisineen.
Vanhemmuus pitäisi otaa vakavasti, ei haudanvakavasti jurottaen kuten ennen, ennen,
ennenvanhaan isät tekivät, ihan tavallinen vastuuntuntoinen ”vakavuus” riittää. Vanhempien tulisi
olla läsnäolevia, rakastavia ja opastavia aikuisia. Se on tänä päivänä hankalaa, mutta kuitenkin
mahdollista. Hankalaa se on siksi kun tässä ajassa on kaikilla kiire, niin lapsilla, nuorilla kuin
aikuisillakin. Tekeekö tuo sen, että vanhempien tuki lapsiaan kohtaan on jotenkin nopeaa,
materiapainotteista ja etäistä. Vai jutellaanko kodeissa kaikessa rauhassa asioista, myös lasten ja
nuorten asioista, luonnollisesti ja avoimesti perheen kesken. Toki on, ja kuuluukin olla, asioita joita
ei vanhemmille kerrota mutta osaavatko vanhemmat jutella ja kysyä oikealla tavalla nuorelta heidän
kuulumisiaan ja kuuntelevatko he mitä nuori vastaa? Vastaako nuori?
Onko koti se paikka jonne voi ehdoitta tulla iloineen ja suruineen?
Iloitaanko siellä onnistumisista yhdessä ja erikseen ja annetaanko surra epäonnistumisia nuoren
omaan tapaan, kuitenkin tukien ja välittäen. Pystyvätkö vanhemmat välittämään nuorelle tunteen,
että hän on varauksetta rakastettu lapsi kaikissa tilanteissa myös silloin kun ”tyhmyys” on yllättänyt
ja jotain hölmöä on tullut tehtyä.
Niin, uskon sinisilmäisesti, että jos vanhemmat rakastavat ehdoitta lastaan, antavat hänelle aikaa,
ymmärtävät, mutta jättävät yliymmärtämisen vaikka kavereille ja kohtaavat hurjimmankin
kiukunpuuskan pelkäämättä ja kutakuinkin maltillisesti opastaen, niin ”hyviä niistä tulee”.
Kasvavat ihan luonnollisesti elämään ympäröivässä yhteiskunnassa ja oppivat sietämään arjen.
Elämä ei nimittäin ole pelkää juhlaa ja sydämentykytystä Onnelan jonossa, eikä myöskään pelkkää
tylsää arkea, kaurapuurokattilan molemmin puolinvaan. Elämä on ihan kivaa, jos on saanut edes
jonkinlaiset eväät kotoaan ja osaa syödä ne itseään ja kanssaihmisiä kunnioittaen.
Sekavaa tekstiä mutta parhaani yritin.
Jaksamisia Sinulle opettajana. Jos yhtään lohduttaa niin ehdottomasti suurin osa nuorista on kuitenkin aivan suuremmoisia, esimerkillisiä ihmisiä. Heistä ei saa revittyä lööppejä mutta olemassa ovat, vaikuttavat omalla maltillisella tavallaan, joten luotan, että "peli ei ole vielä pelattu"
kiitos arvokkaasta tekstistäsi. Sanot viisaita sanoja. Saat vanhemmuuden kuulostamaan varsin yksinkertaiselta asialta, mikä se tietysti onkin!
Yksinkertaista ja vaikeaa, koska se edellyttää hyppäämistä sivuun arjen vuolaasta virrasta. Itse huomaan pysähtyneeni ja olevani enemmän läsnä lapsilleni kuin pitkään aikaan.
Jäin miettimään sitä, kuinka pitkään Kauhajoen tragedia pysyy mielessämme. Jokela unohtui valitettavan nopeasti. Se ei riittänyt.
Mieleeni jäi kuva Helsingin Sanomien internettiä käsittelevästä Teema-liitteestä. Kuvassa oli isä ja teini-ikäinen poika tietokonepelin äärellä. Kuvasta jäi hyvä mieli. He katsoivat toisiaan.
En tietenkään toivo, että ihmiset tästä eteenpäin kulkisivat murheen murtamina ja säikkyisivät joka risahdusta.
En liioin toivo yksilötasollakaan kenenkään murehtivan ja kääntelevän asiaa kohtuuttoman paljon,
itselleen on hyvä olla myös armollinen. Ajatteleva ja tunteva ihminen varmaankin suree ja miettii juurikin sen ajan kun hän asian käsittelemiseen tarvitsee sillä tapahtunuttahan ei tarvitse hyväksyä, vain käsitellä jotta pääsee asiassa eteenpäin. Toivo paremmasta huomisesta ja usko itseensä saattaa auttaa surutyötä mutta jokainen suree omalla tyylillään ja oman aikansa.
Eri asia onkin mitä surutyön jälkeen, opimmeko tälläkertaa mitään?
Tosin en edelleenkään yhtään tiedä mitä kaikkea ihmisten pitäisi lopultakin oppia mutta varma olen että jotakin.
Hieman kärsimättömänä ihmisenä näkisin mielelläni jonkun tahon, ihmisen tai yhteisön nousevan kaiken yläpuolelle ja kertovan uskottavasti, ilman satavuotta kestäviä työryhmämietintöjä, miten tämä "maa makaa". Jos tuo yhtään tulisi selväksi tarvitsisimme luultavimmin paljon viisaita miehiä ja naisia jotka organisoisivat uuden, terveeseen maalais- ja kaupunkilaisjärkeen perustuvan...jonkun
...mikä se sitten olisikaan.