Kauhajoki
Déjà vu. Tänään jokainen meistä on tyhmä. Kukaan ei tiedä oikeita vastauksia. Silti TV-kanavat ja muut viestimet täyttyvät asiantuntijoista, jotka kertovat meille miksi. Uskokoon ken tahtoo. Lopulta ainut tosiasia on, että yksitoista ihmistä on kuollut ja ties kuinka moni kriittisessä tilassa. Oman käden kautta. Ihmisen käden kautta. Käden, jota joku isompi ihminen on joskus pitänyt kädessään. Tyhmä voi kysyä: "Jos se iso olisi saanut jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten pikkuisen elämä päättyy, olisiko hän toiminut toisin?"
"Kauhean vaikea näitä on estää", olen kuullut useammastakin suusta. Tulee mieleen muuan Pontius Pilatus. Sen taakse on mukava piiloutua. Sen, ettei mitään olisi ollut tehtävissä. "Ainakaan minä en olisi sitä voinut estää!". Itse en halua koskaan joutua siihen tilanteeseen, että miettisin, teinkö minä kaikkeni auttaakseni häntä.
Toinen kysymys, jota näinä päivinä toistellaan on: "Eikö Jokelan tapahtumista opittu mitään?!". Sekin on tyhmä kysymys. Jokela ei ollut lähtöpiste, eikä Kauhajoki ole päätepiste. Heitteillejättöä tapahtuu päivittäin. Käsittämättömän moni meistä, allekirjoittanut mukaan lukien, on sokea lähimmäisen hädälle. Me opettajat saatamme ihmetellä oppilaan omituista käytöstä, mutta harva vaivautuu etsimään syitä kyllin syvältä. Ja tietyn pisteen jälkeen, kukaan ei voi auttaa ongelmien keskellä painivia. He eivät kerta kaikkiaan päästä ketään lähelleen. Eivät aikuisia, mutta eivät ikätovereitaankaan.
Ei, emme oppineet Jokelasta. Paljon puhetta, vähän oikeita tekoja. Eikä varsinkaan sitä kaivattua asennemuutosta, joka voisi oikeasti ennaltaehkäistä näitä murhenäytelmiä. Tietyn ikävaiheen jälkeen lapsi lentää pesästään ja vanhempi voi vain toivoa, että kaikki tarpeellinen on tehty. Että lapsen elämän perusta kestää. Moni vanhempi ei tänä päivänä tunne lastaan. Käsittämättömän moni isä ja äiti pelkää lastaan. Katuu ja pelkää. Ja reagoi omaan pelkoonsa vihaamalla. Lyö ennenkuin oma lapsi ehtii lyödä. Ja lyödessään vanhempi murskaa kaiken hyvän, mikä on pitänyt lapsen elämää kasassa.
Elämme maailmassa, jossa olemme niin suvaitsevaisia, ettei meillä ole minkäänlaista käsitystä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja valheesta. Big brother on täsmälleen yhtä totta kuin oman lapsen itku. Olemme oman elämämme näyttelijöitä. Janoamme tulla nähdyksi. Hinnalla millä hyvänsä. Nähdyksi julkisuudessa. Koska se on totta. Vain se!
Murehditaan. Yksin ja yhdessä. Erityisesti yhdessä, ettei murhe saa siipiä ja ala viedä meitä todellisuudesta. Siitä oikeasta todellisuudesta. Aurinko nousee huomennakin. Ja lähimmäisemme ovat siinä, vanhalla paikalla. Askeleen päässä.
"Kauhean vaikea näitä on estää", olen kuullut useammastakin suusta. Tulee mieleen muuan Pontius Pilatus. Sen taakse on mukava piiloutua. Sen, ettei mitään olisi ollut tehtävissä. "Ainakaan minä en olisi sitä voinut estää!". Itse en halua koskaan joutua siihen tilanteeseen, että miettisin, teinkö minä kaikkeni auttaakseni häntä.
Toinen kysymys, jota näinä päivinä toistellaan on: "Eikö Jokelan tapahtumista opittu mitään?!". Sekin on tyhmä kysymys. Jokela ei ollut lähtöpiste, eikä Kauhajoki ole päätepiste. Heitteillejättöä tapahtuu päivittäin. Käsittämättömän moni meistä, allekirjoittanut mukaan lukien, on sokea lähimmäisen hädälle. Me opettajat saatamme ihmetellä oppilaan omituista käytöstä, mutta harva vaivautuu etsimään syitä kyllin syvältä. Ja tietyn pisteen jälkeen, kukaan ei voi auttaa ongelmien keskellä painivia. He eivät kerta kaikkiaan päästä ketään lähelleen. Eivät aikuisia, mutta eivät ikätovereitaankaan.
Ei, emme oppineet Jokelasta. Paljon puhetta, vähän oikeita tekoja. Eikä varsinkaan sitä kaivattua asennemuutosta, joka voisi oikeasti ennaltaehkäistä näitä murhenäytelmiä. Tietyn ikävaiheen jälkeen lapsi lentää pesästään ja vanhempi voi vain toivoa, että kaikki tarpeellinen on tehty. Että lapsen elämän perusta kestää. Moni vanhempi ei tänä päivänä tunne lastaan. Käsittämättömän moni isä ja äiti pelkää lastaan. Katuu ja pelkää. Ja reagoi omaan pelkoonsa vihaamalla. Lyö ennenkuin oma lapsi ehtii lyödä. Ja lyödessään vanhempi murskaa kaiken hyvän, mikä on pitänyt lapsen elämää kasassa.
Elämme maailmassa, jossa olemme niin suvaitsevaisia, ettei meillä ole minkäänlaista käsitystä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja valheesta. Big brother on täsmälleen yhtä totta kuin oman lapsen itku. Olemme oman elämämme näyttelijöitä. Janoamme tulla nähdyksi. Hinnalla millä hyvänsä. Nähdyksi julkisuudessa. Koska se on totta. Vain se!
Murehditaan. Yksin ja yhdessä. Erityisesti yhdessä, ettei murhe saa siipiä ja ala viedä meitä todellisuudesta. Siitä oikeasta todellisuudesta. Aurinko nousee huomennakin. Ja lähimmäisemme ovat siinä, vanhalla paikalla. Askeleen päässä.
Kommentit