42195
Olen ollut kolmasti lähtövaatteen alla numerolappu rinnassa. Tuntemus on aina ollut sama: pelonsekainen jännitys. Lähtölaukaus kajahtaa ja otan ensimmäiset hapuilevat askeleet. Katson ohi kiitäviä selkiä. Jänikset säikähtivät laukausta.
Kullakin maratonilla on oma tunnelmansa. Tukholmassa 31.5.2008 juosseena täytyy todeta, että ruotsalaiset osaavat kannustaa omiaan. Suomalaiset kärräävät sohvan ja sikspäkkejä tien varteen ja huutavat pilkkahuutoja tyyliin "olisit lähteny ajoissa!". Kannustuksella on merkitystä. Se siirtää ajatukset juoksemisesta. Kummasti auttaa, kun tuntee, että joku jakaa urakkasi.
Ruotsalaisten ohella hattua on nostettava järjestäjille. Harva massatapahtuma kerää suuria voittoja. Vapaaehtoiset on haalittava kasaan. Huoltoväli on kolmesta viiden kilometrin välein eli järjestävän seuran väkeä pitää olla useita kymmeniä. Harva muistaa tai jaksaa kiittää. Viskaa vain kuppinsa tienpientareelle. Kiireisiä tässäkin.
Seinä tulee vastaan 25-36 km välillä. Sitä myöhemmin mitä paremmin on valmistautunut. Vanha sananlasku sanoo: "Matka ei tapa, mutta vauhti tappaa". Ensimmäistä maratonia juoksevalla matkakin saattaa tappaa. Löytyykö kylliksi sitkeyttä jatkaa matkaa kivusta huolimatta?
Maraton on jännä matka. Se on niin pitkä, että läpi ei pääse harjoittelematta. Ja silti kuka tahansa pystyy siihen. Jokainen juoksu on erilainen. Silti loppu on tuskaa. Viimeiset sadat metrit täyttä kärsimystä.
Maalisuoralla puristetaan viimeiset mehut. Siinä kukaan ei kävele. Jokainen tietää, että kohta se loppuu, joko matka tai elämä. Suorituksen jälkeen tulee tunne, jota juoksijapiireissä kutsutaan nimellä runner´s high. Olen itse kokenut sen jokaisen juoksun jälkeen. Silloin kovakin mies herkistyy. Itkee tuskaansa, onneaan, elämää, rumaa koiraa tai kaikkea taakse jäänyttä.
Ilo ja riemu tulee postmortem, kuoleman jälkeen. Siltä se nimittäin tuntuu, että saan lahjaksi uuden elämän. Olen selvinnyt ja syntynyt uudelleen. Kunnes löydän itseni jälleen lähtövaatteen alta.
Kullakin maratonilla on oma tunnelmansa. Tukholmassa 31.5.2008 juosseena täytyy todeta, että ruotsalaiset osaavat kannustaa omiaan. Suomalaiset kärräävät sohvan ja sikspäkkejä tien varteen ja huutavat pilkkahuutoja tyyliin "olisit lähteny ajoissa!". Kannustuksella on merkitystä. Se siirtää ajatukset juoksemisesta. Kummasti auttaa, kun tuntee, että joku jakaa urakkasi.
Ruotsalaisten ohella hattua on nostettava järjestäjille. Harva massatapahtuma kerää suuria voittoja. Vapaaehtoiset on haalittava kasaan. Huoltoväli on kolmesta viiden kilometrin välein eli järjestävän seuran väkeä pitää olla useita kymmeniä. Harva muistaa tai jaksaa kiittää. Viskaa vain kuppinsa tienpientareelle. Kiireisiä tässäkin.
Seinä tulee vastaan 25-36 km välillä. Sitä myöhemmin mitä paremmin on valmistautunut. Vanha sananlasku sanoo: "Matka ei tapa, mutta vauhti tappaa". Ensimmäistä maratonia juoksevalla matkakin saattaa tappaa. Löytyykö kylliksi sitkeyttä jatkaa matkaa kivusta huolimatta?
Maraton on jännä matka. Se on niin pitkä, että läpi ei pääse harjoittelematta. Ja silti kuka tahansa pystyy siihen. Jokainen juoksu on erilainen. Silti loppu on tuskaa. Viimeiset sadat metrit täyttä kärsimystä.
Maalisuoralla puristetaan viimeiset mehut. Siinä kukaan ei kävele. Jokainen tietää, että kohta se loppuu, joko matka tai elämä. Suorituksen jälkeen tulee tunne, jota juoksijapiireissä kutsutaan nimellä runner´s high. Olen itse kokenut sen jokaisen juoksun jälkeen. Silloin kovakin mies herkistyy. Itkee tuskaansa, onneaan, elämää, rumaa koiraa tai kaikkea taakse jäänyttä.
Ilo ja riemu tulee postmortem, kuoleman jälkeen. Siltä se nimittäin tuntuu, että saan lahjaksi uuden elämän. Olen selvinnyt ja syntynyt uudelleen. Kunnes löydän itseni jälleen lähtövaatteen alta.
Kommentit