Yhteisöllinen vastuu
Mikähän siinä on, että välillä vituttaa oikein raskaasti. Vähän niinkuin sitä oravaa, jonka käpy jääty. Jotenkin sitä kuvittelis, että kun ikää karttuu, ei enää olis tarvetta voimakkaisiin tunneilmaisuihin. Että jotenkin tulis aikuiseksi. Olen nimittäin aina ajatellut, että sitten kun en enää syty ja raivoa niin olen kasvanut aikuiseksi.
Huvittavinta - tai surullisinta - on se, että raivo puskee usein päälle niistä kauhean pienistä asioista. Kerron esimerkin. Kuten olen monesti näilläkin sivuilla mainostanut, yritän elää ekologisesti. Kävellä lyhyet matkat, kulkea ainakin pyörällä (alle 5 km) ja viime aikoina olen alkanut käyttää nysseä. Ostan kotimaista ja luomua ja pakkaan astian- ja pyykinpesukoneet tiptoptäyteen, ettei vettä kulu turhaan. Huomaan hermostuvani, jos lapset pissaavat iltapissalla kaksi tippaa ja sen jälkeen vetävät vessan ja taas valuu 9 litraa juomakelpoista vettä jonnekin! Hermostun ihan tosissani. Olenko oikeassa vai väärässä hermostuessani?
Erityisesti hermostuttaa tää autoilu. Naapurilla on viehättävä tapa ajella joka paikkaan, ja mä tarkoitan joka paikkaan! 300 metrin päähän kauppaan ja 250 metriä urheiluhallille. Olen monesti miettinyt, että pitääkö näyttää harmistukseni vai ei. Asiahan on tavattoman pieni. Ja eikö meillä jokaisella ole oikeus päättää itse, millaisia valintoja teemme?!
Vai onko? Eikö äiti-Maa ole kuitenkin yhteinen? Eli eikö se ole sama juttu ajella joka paikkaan kuin tulla meidän olohuoneeseen tyhjentämään roskat lattialle? Eikö ole nimittäin niin, että jos naapuri saastuttaa, omat ekologiset valintani valuvat samaan paikkaan kuin ne kaksi pissatippaa?
Suomalaiset ovat perinteisesti kyttääjäkansaa. Meissä pesii kateus ja synnynnäinen pahansuopuus naapureita kohtaan, varsinkin jos nämä sattuvat olemaan elämässään itseämme menestyneempiä. Eduskunnan pitäisi säätää laki, jossa jokainen naapurinsa käräyttävä saisi provikat sakoista. Tätä kautta saadut miljardiluokan tulot voitais jyvittää pers´aukisille Perä-Pohjolan kylille.
Hei, allekirjoittanuthan ratkas samalla iskulla kaksi ongelmaa: haja-asutusseutujen kuntien rahaongelmat, lisäks meikäläisestä tulee sittenkin miljonääri!
Huvittavinta - tai surullisinta - on se, että raivo puskee usein päälle niistä kauhean pienistä asioista. Kerron esimerkin. Kuten olen monesti näilläkin sivuilla mainostanut, yritän elää ekologisesti. Kävellä lyhyet matkat, kulkea ainakin pyörällä (alle 5 km) ja viime aikoina olen alkanut käyttää nysseä. Ostan kotimaista ja luomua ja pakkaan astian- ja pyykinpesukoneet tiptoptäyteen, ettei vettä kulu turhaan. Huomaan hermostuvani, jos lapset pissaavat iltapissalla kaksi tippaa ja sen jälkeen vetävät vessan ja taas valuu 9 litraa juomakelpoista vettä jonnekin! Hermostun ihan tosissani. Olenko oikeassa vai väärässä hermostuessani?
Erityisesti hermostuttaa tää autoilu. Naapurilla on viehättävä tapa ajella joka paikkaan, ja mä tarkoitan joka paikkaan! 300 metrin päähän kauppaan ja 250 metriä urheiluhallille. Olen monesti miettinyt, että pitääkö näyttää harmistukseni vai ei. Asiahan on tavattoman pieni. Ja eikö meillä jokaisella ole oikeus päättää itse, millaisia valintoja teemme?!
Vai onko? Eikö äiti-Maa ole kuitenkin yhteinen? Eli eikö se ole sama juttu ajella joka paikkaan kuin tulla meidän olohuoneeseen tyhjentämään roskat lattialle? Eikö ole nimittäin niin, että jos naapuri saastuttaa, omat ekologiset valintani valuvat samaan paikkaan kuin ne kaksi pissatippaa?
Suomalaiset ovat perinteisesti kyttääjäkansaa. Meissä pesii kateus ja synnynnäinen pahansuopuus naapureita kohtaan, varsinkin jos nämä sattuvat olemaan elämässään itseämme menestyneempiä. Eduskunnan pitäisi säätää laki, jossa jokainen naapurinsa käräyttävä saisi provikat sakoista. Tätä kautta saadut miljardiluokan tulot voitais jyvittää pers´aukisille Perä-Pohjolan kylille.
Hei, allekirjoittanuthan ratkas samalla iskulla kaksi ongelmaa: haja-asutusseutujen kuntien rahaongelmat, lisäks meikäläisestä tulee sittenkin miljonääri!
Kommentit