Ope
Valmistuin vuonna 2000. Opettajan työtä olen tehnyt vuodesta 1998 ja täytyy sanoa, etten ole ammatinvalintaani katunut. Moni muu on. Ymmärrän heidän tuskastumistaan. Varsinaisen työn tekeminen on viime vuosina vaikeutunut erityisesti siitä syystä, että perheiden ongelmat ovat lisääntyneet.
Opettajan työn kannalta on erittäin tärkeää, että taustalla olevat rakenteet ovat kunnossa. Että hallinto toimii ja antaa riittävästi tukea ja luottamusta työntekijälleen. Että oppilashuolto "vetää" ja lapset saavat kipeästi tarvitsemaansa apua. Valitettavan monessa kunnassa rakenteet ovat luhistumispisteessä, koska säästösyistä on vähennetty käsiä ja päitä. Siksi opettajasta usein tuntuukin, että rakennelma jää hänen itsensä kannateltavaksi. Pahimmillaan tämä näkyy siinä, että opettaja alkaa askel askeleelta pitämään huolta myös lasten mielenterveydestä.
Moni meistä opettajista kuvittelee olevansa jonkinlainen yleisnero, il uomo universale. Meiltä löytyy mielipiteitä ja neuvoja asiaan kuin asiaan. Siksi putkimiehetkin kuulemma eivät halua tulla töihin opettajan taloon: he alkavat tuntemaan itsensä amatööreiksi. Siksi terapeutinkin rooli istuu meille kuin hansikas. Yleisneron rooli on rasite myös lähipiirille. "Niin paljon mielipiteitä, joita kukaan ei halua!", on eräs itselleni läheinen ihminen huokaisten todennut.
Näiden ristipaineiden keskellä on vaikea olla. Meiltä vaaditaan samaan aikaan opettamista, kasvattamista, yksilöterapiaa, eriyttämistä (eli lasten yksilöllisten kykyjen huomioonottamista), moraalista johtajuutta, uudistuskykyä ja joustavuutta, innovatiivisuutta, sekä profeetallista kykyä ennustaa tulevaa, että osaisimme valmistaa lapsia huomisen haasteisiin. Täytyy sanoa, että saappaat alkavat tuntumaan suurilta.
Laitan kädet ristiin ja rukoilen. Pyydän anteeksi sitä, että olen esittänyt osaavani kaiken. Pyydän ymmärrystä ja anteeksiantoa sille, etten selviydy osalleni tulleesta rististä. Pyydän armoa saada olla välillä pieni ja heikko, tavallinen ihminen. Mutta kuitenkin ihminen.
Opettajan työn kannalta on erittäin tärkeää, että taustalla olevat rakenteet ovat kunnossa. Että hallinto toimii ja antaa riittävästi tukea ja luottamusta työntekijälleen. Että oppilashuolto "vetää" ja lapset saavat kipeästi tarvitsemaansa apua. Valitettavan monessa kunnassa rakenteet ovat luhistumispisteessä, koska säästösyistä on vähennetty käsiä ja päitä. Siksi opettajasta usein tuntuukin, että rakennelma jää hänen itsensä kannateltavaksi. Pahimmillaan tämä näkyy siinä, että opettaja alkaa askel askeleelta pitämään huolta myös lasten mielenterveydestä.
Moni meistä opettajista kuvittelee olevansa jonkinlainen yleisnero, il uomo universale. Meiltä löytyy mielipiteitä ja neuvoja asiaan kuin asiaan. Siksi putkimiehetkin kuulemma eivät halua tulla töihin opettajan taloon: he alkavat tuntemaan itsensä amatööreiksi. Siksi terapeutinkin rooli istuu meille kuin hansikas. Yleisneron rooli on rasite myös lähipiirille. "Niin paljon mielipiteitä, joita kukaan ei halua!", on eräs itselleni läheinen ihminen huokaisten todennut.
Näiden ristipaineiden keskellä on vaikea olla. Meiltä vaaditaan samaan aikaan opettamista, kasvattamista, yksilöterapiaa, eriyttämistä (eli lasten yksilöllisten kykyjen huomioonottamista), moraalista johtajuutta, uudistuskykyä ja joustavuutta, innovatiivisuutta, sekä profeetallista kykyä ennustaa tulevaa, että osaisimme valmistaa lapsia huomisen haasteisiin. Täytyy sanoa, että saappaat alkavat tuntumaan suurilta.
Laitan kädet ristiin ja rukoilen. Pyydän anteeksi sitä, että olen esittänyt osaavani kaiken. Pyydän ymmärrystä ja anteeksiantoa sille, etten selviydy osalleni tulleesta rististä. Pyydän armoa saada olla välillä pieni ja heikko, tavallinen ihminen. Mutta kuitenkin ihminen.
Kommentit