Veteraanipäivän juhlapuhe 27.4.

Haluan kiittää kunniasta saada tulla puhumaan Teille. Toimin historian ja yhteiskunnallisten aineiden opettajana Huhdin koulussa, yläasteella ja lukiossa. Tuon Teille terveisiä lapsenlapsiltanne. Heidän keskuudessaan Te olette sankareita. Teidän sankaruutenne ei kuitenkaan perustu yksinomaan ansioihinne sodassa. Te olette arvokkaita heille isovanhempina.

Kysyin yhdeltä 7-luokalta ja lukion 1. luokan oppilailta eväitä tähän puheeseen. 7C-luokan Karoliina kirjoitti näin:

Sotaveteraanit ovat Suomelle todella tärkeitä! He ovat taistelleet sodassa Suomen puolesta. He ovat olleet jopa valmiita kuolemaan Suomen puolesta.

Minun isovanhempani ovat todella rakkaita minulle! En tajua, kuinka jotkut eivät arvosta omia isovanhempiaan. Kun minulla on joku pulma, voin ajatella mitä ongelmia isovanhemmilla ja sodat kokeneilla ihmisillä on ollut, niin minun muka suuri pulmani muuttuu aivan pikkuriikkiseksi.

Ajatelkaa ihmiset kuinka suuren työn he ovat tehneet meitä varten. He ovat tehneet sen meidän hyväksi! Me emme koskaan voi hyvittää sitä, mitä he ovat tehneet vuoksemme!

Viidessäkymmenessä paperissa on samanhenkinen teksti. Nuoret arvostavat Teitä. Te edustatte nuorille toisenlaisia arvoja. Jossakin mielessä parempia aikoja. Nykynuoriso pelkää, enkä yhtään ihmettele sitä. Huominen näyttää synkältä. Jotenkin tulee mieleen, oliko Teidän lapsuutenne kenties samanlaista. Kangasteliko horisontissa synkkiä pilviä. Epäilen. Luulen, että Te ette nuorena poikana ja tyttönä kauhean paljon tienneet maailman menosta. Työtä jouduitte kyllä tekemään ihan eri malliin kuin nykynuoriso.

Tänä päivänä kukaan lukutaitoinen ei voi välttyä uhkaavilta uutisilta. Ilmastonmuutos ja saasteet puhuttavat. Energian ja ruoan riittävyys aiheuttavat ahdistusta. Väkivaltaiset rikokset tulevat iholle television ja muun median kautta. Turvaa ei löydy missään.

Monessa perheessä asiat ovat sekaisin. Vanhemmuus on pahasti hukassa. Toinen vanhempi puuttuu avioeron kautta tai siksi, että työ vie ajan ja huomion. Tiedän myös lapsia, jotka vanhemmat ovat tyystin hylänneet. Ottavat yhteyttä lapseensa vain silloin, kun rahat loppuvat.

Maailma sairastaa. Kauhean moni ihminen sairastaa. Henkisesti. Yksin. Teitä tarvitaan monella tapaa.

Arvomaailmassa on tapahtunut kammottava muutos. Teidän aikananne perusarvoja olivat isänmaallisuus, moraalisuus, keskinäinen yhteys, lähimmäisenrakkaus. Nykyajan arvoja ovat yksilöllisyys (silloinkin kun se ei palvele yhteisön etua), vapaus (tehdä mitä huvittaa), avoimuus (jopa niin paljon, ettei missään pääse katseilta piiloon).

Jos entisaikojen arvoja voisi tiivistää mietelauseeksi, se voisi olla se legendaarinen ”Kaveria ei jätetä!”. Tai että ”Minäkö köyhä? Onhan minulla ystäviä”. Nykyajan johtoajatus tuntuu olevan ”Heikot sortukoon!” tai että ”Taivas on kattona”. Ihmisen eteen väläytellään valtavia mahdollisuuksia, joiden tavoittaminen kuitenkin edellyttää toisten ihmisten hartioille nousemista. Se ei valitettavasti ole esteenä. Sitten kun Se Jokin on saavutettu, ihmetellään, kun ei tunnu missään. Ei uskalleta tunnustaa, että ajettiin takaa jonkun toisen unelmia. Kun on kaikkea, ei ole mitään.

Ihmisen arvo tunnutaan nykyaikana määriteltävän sen mukaan, mitkä ovat hänen vuosiansionsa; ei se, miten hän kohtelee lähimmäisiään. Taivaspaikkaa ei kuitenkaan osteta rahalla. Taivaassa ei vinguteta visaa. Kukaan, rikaskaan, ei selviä elämästä hengissä. Tai kolhuitta. Silloin tarvitaan veljiä ja siskoja. Isää ja äitiä. Mummia ja vaaria. Mutta kun oma perhe on rikki, yhteys omiin isovanhempiinkin saattaa katketa.

Olen itse etuoikeutettu. Elin kaksi vuosikymmentä lapsuudessani kolmen sukupolven talossa. Vuonna 1907 syntynyt Johannes oli suuri sankarini. Vietin paljon aikaa Jussi-vaarin kanssa. Opin sen, kuinka tärkeää on pitää silmät auki ja ajatella itse. Muistan Jussin kädet. Lapiomaiset ja paksunahkaiset kädet. Niillä käsillä oli tehty paljon. Nähty paljon. Surua. Ehkä ne olivat paksut itkemättä jääneistä itkuista. Kyynelten turvottamat. Uskaltauduin joskus kysymään vaarilta sodasta. Tarina ei päässyt kuin alkuun. Muisto ruumiista juoksuhaudassa oli vanhalle miehelle liikaa.

Mummuni oli syntynyt vuonna 1918. Hänen nimensä oli Rauha. Ymmärsin yhteyden vasta ihan mummun viimeisinä vuosina. Kysyin asiaa. Kysyin, onko hänen nimellään ja sodalla yhteys. Mummu nyökkäsi vaisusti. Sanoi, että isänsä oli halunnut antaa sen nimen. Vankileirillä ollut isä.

Mummusta muistan erityisesti silmät. Jäänsiniset silmät. Silmät, joissa asui Syvä Suru ja Suuri Rakkaus. Mummu piti huolta kaikista. Loppuun saakka. Juuri ennen kuolemaa muistutti laittamaan viinimarjamehut kellariin. Elin lapsuuteni Rauhan talossa. Olen mummoni poika.

Teidänkin lapsenlapsenne tarvitsevat Teitä. Lapset tarvitsevat Teitä; sillanrakentajiksi sukupolvien ja toisenlaisten aikojen välille. Nuoria täytyy muistuttaa niistä oikeista arvoista, jotka ovat pitäneet tämän maan pystyssä. ”Tehkää toisille se, mitä haluatte heidän tekevän itsellenne”. Siemen on jo olemassa. Ajatus huolenpidosta.

Se käy ilmi 14-vuotiaan Manun terveisistä papalleen:

Hei Raimo, miten Sinulla luistaa, varmasti hyvin. Tulen käymään siellä viikonloppuna. Toivottavasti Sinulle ei satu mitään vahinkoa.