Kädettömyys, päättömyys, sydämettömyys
Finlaysonin Tallipihalla on tarjolla upeita käsintehtyjä lahjoja. Käsintehty on lahjana jotenkin erilainen. En ole aivan varma, kestääkö käsintehty tosiaan pidempään, mutta jotenkin vain siinä on lähtökohtaisesti enemmän sisältöä kuin teollisesti valmistetussa.
En osaa itse tehdä käsilläni mitään kaunista. Siitä ei kerta kaikkiaan tule mitään. Olen siis siinä mielessä kädetön. Työni kautta olen oppinut puhumaan sujuvammin. Olen olemassa pääni kautta. Joskus tuntuu, että luontaisesti suurikokoinen pääni turpoaa huimiin mittoihin. Hattukaupoilla asia konkretisoituu, 58 tuntuu ahtaalta.
Mutta miten kutsua sellaista opea, joka mieltää itsensä pään, eikä sydämen kautta. Uskon nimittäin, että open pitäisi olla sydäntyöläinen pikemmin kuin päätyöläinen. Päätyöläinen on pelkkä leipäope, tyhjänpuhuja. Pitäisi jaksaa välittää niistä, joita opettaa. Muuten tulee välittäneeksi opetettavilleen pelkkää välinpitämättömyyttä.
Raskaaksi se kuitenkin tulee, se välittäminen. Lapsilla on nykyään niin kammottavan surkeita tarinoita. Monesti tuntuu, ettei kerta kaikkiaan jaksa välittää. Sydän alkaa väsyä. Itsensä kovettaminen on kuitenkin vihonviimeinen virhe. Sydämessä on se, mikä meissä on inhimillistä, ihmismäistä. Jos käännämme katseemme pois sydämestämme, meistä tulee epäinhimmillisiä, siis vähemmän ihmisiä. Käy ihan samalla tavoin kuin ihmisellä, joka pilaa keuhkonsa polttamalla tupakkaa. Imemme sydämeemme vääränlaista ilmaa ja sydän surkastuu.
Uskon, että elämänasenne on kuin vaatteet: voimme valita, millaiseen elämänasenteeseen pukeudumme. Ehdotan, että kaikki pukeudumme Välittämisen Vaatteisiin ja pidämme ne yllämme, muutenkin kuin jouluna. Silloin tällöin sydän tarvitsee lepoa. Sydämeen ei mahdu loputtomiin uusia murheita. Jossain vaiheessa on syytä tankata sydämeensä rakkautta yrittämällä nähdä ja olla olemassa vain niille kaikkein läheisimmille. Ja muistaa, että rakkaus on ainut asia, joka ei lopu, kun sitä jakaa.
En osaa itse tehdä käsilläni mitään kaunista. Siitä ei kerta kaikkiaan tule mitään. Olen siis siinä mielessä kädetön. Työni kautta olen oppinut puhumaan sujuvammin. Olen olemassa pääni kautta. Joskus tuntuu, että luontaisesti suurikokoinen pääni turpoaa huimiin mittoihin. Hattukaupoilla asia konkretisoituu, 58 tuntuu ahtaalta.
Mutta miten kutsua sellaista opea, joka mieltää itsensä pään, eikä sydämen kautta. Uskon nimittäin, että open pitäisi olla sydäntyöläinen pikemmin kuin päätyöläinen. Päätyöläinen on pelkkä leipäope, tyhjänpuhuja. Pitäisi jaksaa välittää niistä, joita opettaa. Muuten tulee välittäneeksi opetettavilleen pelkkää välinpitämättömyyttä.
Raskaaksi se kuitenkin tulee, se välittäminen. Lapsilla on nykyään niin kammottavan surkeita tarinoita. Monesti tuntuu, ettei kerta kaikkiaan jaksa välittää. Sydän alkaa väsyä. Itsensä kovettaminen on kuitenkin vihonviimeinen virhe. Sydämessä on se, mikä meissä on inhimillistä, ihmismäistä. Jos käännämme katseemme pois sydämestämme, meistä tulee epäinhimmillisiä, siis vähemmän ihmisiä. Käy ihan samalla tavoin kuin ihmisellä, joka pilaa keuhkonsa polttamalla tupakkaa. Imemme sydämeemme vääränlaista ilmaa ja sydän surkastuu.
Uskon, että elämänasenne on kuin vaatteet: voimme valita, millaiseen elämänasenteeseen pukeudumme. Ehdotan, että kaikki pukeudumme Välittämisen Vaatteisiin ja pidämme ne yllämme, muutenkin kuin jouluna. Silloin tällöin sydän tarvitsee lepoa. Sydämeen ei mahdu loputtomiin uusia murheita. Jossain vaiheessa on syytä tankata sydämeensä rakkautta yrittämällä nähdä ja olla olemassa vain niille kaikkein läheisimmille. Ja muistaa, että rakkaus on ainut asia, joka ei lopu, kun sitä jakaa.
Kommentit