Itsenäisyyspäivän puhe koulun itsenäisyysjuhlassa
Suomesta tuli itsenäinen valtio täsmälleen 90 vuotta sitten, kun eduskunta siirsi äänestyksellä ylimmän päätösvallan itselleen. Päätös ei kuitenkaan avannut paratiisin ovia: 7 viikkoa myöhemmin maassamme ajauduttiin sotaan, jossa veli taisteli veljeä vastaan, suomalainen otti kiväärinsä tähtäimeen toisen suomalaisen. Vastahankittu itsenäisyys kesti, vaikka katkeruus jäi.
Nuori tasavalta alkoi taitavien presidenttien johdolla päästä jaloilleen, kunnes maailman myrsky tavoitti Pohjolan perukat vuonna -39. Marraskuun 30. päivänä Neuvostoliiton puna-armeijan joukot rynnivät itärajamme yli. Heidän tarkoituksenaan oli ottaa maamme haltuunsa asein, kun alueluovutuksista kieltäytyneet suomalaiset eivät olleet järkipuheella taivuteltavissa.
Olen usein miettinyt näitä vuoden 1939 syyskuun viimeisiä päiviä. Omat isovanhempani elivät parasta nuoruuttaan. Tekivät rajusti töitä, mutta myös tanssivat, iloitsivat ja suunnittelivat. Yhdellä iskulla kaikki oli murskana. Lokakuinen aurinko ei noussut. Tulevaisuus katosi kuin kangastus.
Miten paljon huolta ja murhetta muutama ihminen voikaan saada aikaan! Miten monien ihmisten elämään, yhden ihmisen ratkaisut voivat vaikuttaa! Satojen miljoonien ihmisten elämässä kaikki muuttui.
Kertaamme sotien aikaisia tapahtumia historian tunneilla. Piirrämme karttoja armeijoiden liikkeistä. Käymme läpi sodan tärkeimpiä hetkiä, jolloin Mannerheim teki sitä ja Stalin teki tätä. Asiaa konkretisoivissa dokumenteissa soi reipas marssimusiikki. ”Tässä sinulle suomalainen sankareita.” Sopivina annoksina. Siistissä paketissa. Kuin lahjakäärössä. Kokonainen elämä.
Kuinka valheellinen tuo jälkikäteen annettu kuva noista sodan vuosista onkaan! Asioita seurataan kuin jännityskertomusta. Tapahtumien lopputulos paljastetaan vasta lopussa ikään kuin se voisi olla jokin muu. Filmeissä etsitään selitystä. Kysytään miksi. Vastaus jää ilmaan. Vai onko joku joskus päässyt kysymään Hitleriltä tai Stalinilta.
Rauha-mummuni ja Jussi-vaarini ja kaikki teidänkin esi-isänne kuin lumihiutaleita maailmanpalon keskellä. Yhtä avuttomia hallitsemaan kohtaloaan. Mustavalkoisissa dokumenteissa näkyy räjähdyksiä ja tuhoa, mutta ei yhtään ilmaan lentävää ruumista, ei verta, ei yhtään surevaa leskeä.
Sodan aikaisten suomalaisten sankaruus on aitoa. He eivät päässeet valitsemaan osaansa. Se annettiin heille. He ottivat sen, sankarin viitan: pysäyttivät tuhoa kylvävän panssarivaunun pelkkä viinapullo aseenaan, työnsivät takaisin monilukuisemman vihollisen.
Sankaruudella ei ollut sukupuolta. Naisten osa oli yhtä raskas. Kaikki se työ, kaiken murheen ja huolen keskellä. Kaikki ne lasten kysymykset.
Dokumentit ja sanat eivät riitä paljastamaan sotiin liittyviä tunteita: lamaannuttavaa pelkoa, repivää tuskaa, tyhjyyden tunnetta, kun isä, äiti, mies tai vaimo ei enää palaa kotiin.
Olen usein miettinyt sitä, miten ihmeessä miehet ja naiset uskalsivat tehdä sen kaiken. Uskalsivat katsoa omaa kuolemaansa silmästä silmään.
Olen kysynyt asiaa heiltä. Vastaus on aina sama: vanhan ihmisen kyyneleet. Noissa kyyneleissä on surtu kaikkia niitä tovereita, jotka sota vei. Kaikkia niitä unelmia ja toiveita, joita ei enää ollut. Surussa on ollut myös helpotusta siitä, että oma elämä säästyi. Ja ennen kaikkea, että läheiset ihmiset selviytyivät.
Siinä on vastaus! Rintamalle lähdettiin, jotta rakkaimpien ei tarvitsisi kärsiä vieraan sorrosta. Rintamalle lähteneet ovat menneet uhraamaan itsensä, jotta jonkun muun, jälkipolvien, meidän, elämämme voisi jatkua.
Mitä sota-ajan vuosista on jäljellä? Mitä on jäljellä niistä päivistä, jolloin ketään ei jätetty, ei edes kuolleita? Aika vähän. Naapurini kertoi eilen, kuinka pieni tyttö oli alkanut hysteerisesti itkemään bussissa. Hän oli huutanut bussin takaosasta kuljettajalle. Oli pyytänyt päästä pois. ”On ikävä äitiä ja isää! On ikävä äitiä ja isää!!”. Ulos päästyään tyttö oli lähtenyt juoksemaan. Kukaan ei ollut kysynyt, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei ollut lähtenyt juoksemaan perään. Niin paljon ihmisiä, niin paljon yksinäisyyttä.
Jokelan tapahtumat olivat muistutus yksinäisyyden seurauksista. Tragedian keskellä oli myös sankaruutta. Sankari, jonka toiminta synnytti minussa toivon. Antoi mallia rohkeudesta. Aina näihin päiviin asti olin kuvitellut, että uhrautuvuus on kuollut. Että se isovanhempiemme henki, talvisodan henki, ei enää pihise meissä, tämän päivän suomalaisissa.
Helena Kalmi on sankari. Mutta hänkään ei valinnut osaansa. Jokelan koulun rehtori oli jo turvassa, mutta hän päätti silti palata kouluunsa. Hän halusi pelastaa oppilaansa, työtoverinsa. Helena Kalmi oli tämän ajan marttyyri.
Talvi- ja jatkosodan taistelut ovat ohi. Sodan äänet ovat kaikonneet. Mutta toisenlainen taistelu jatkuu. Meitä kutsutaan kantamaan toisiamme. Meiltä kysytään: ”Mitä olet valmis tekemään läheistesi puolesta? Entä vieraan? Oletko valmis kantamaan niitä, jotka kaatuvat? Oletko valmis antamaan omastasi, jotta muutkin saisivat elää?”
Tässäkään taistelussa ei kysytä sukupuolta, ei ikää, ei edes koulumenestystä tai ammattia. Vihollisemme on välinpitämättömyys, itsekkyys, yksinäisyys.
Sotien aikaisilla ihmisillä oli turvansa. Meidän turvamme on sama:
Sä pahan väijytykset turhiks teet,
Sä tuskat liennät, kuivaat kyyneleet.
Miss´on nyt kuolema, sun voittosi.
Kun, Herra Jeesus, olet kilpeni.
Nuori tasavalta alkoi taitavien presidenttien johdolla päästä jaloilleen, kunnes maailman myrsky tavoitti Pohjolan perukat vuonna -39. Marraskuun 30. päivänä Neuvostoliiton puna-armeijan joukot rynnivät itärajamme yli. Heidän tarkoituksenaan oli ottaa maamme haltuunsa asein, kun alueluovutuksista kieltäytyneet suomalaiset eivät olleet järkipuheella taivuteltavissa.
Olen usein miettinyt näitä vuoden 1939 syyskuun viimeisiä päiviä. Omat isovanhempani elivät parasta nuoruuttaan. Tekivät rajusti töitä, mutta myös tanssivat, iloitsivat ja suunnittelivat. Yhdellä iskulla kaikki oli murskana. Lokakuinen aurinko ei noussut. Tulevaisuus katosi kuin kangastus.
Miten paljon huolta ja murhetta muutama ihminen voikaan saada aikaan! Miten monien ihmisten elämään, yhden ihmisen ratkaisut voivat vaikuttaa! Satojen miljoonien ihmisten elämässä kaikki muuttui.
Kertaamme sotien aikaisia tapahtumia historian tunneilla. Piirrämme karttoja armeijoiden liikkeistä. Käymme läpi sodan tärkeimpiä hetkiä, jolloin Mannerheim teki sitä ja Stalin teki tätä. Asiaa konkretisoivissa dokumenteissa soi reipas marssimusiikki. ”Tässä sinulle suomalainen sankareita.” Sopivina annoksina. Siistissä paketissa. Kuin lahjakäärössä. Kokonainen elämä.
Kuinka valheellinen tuo jälkikäteen annettu kuva noista sodan vuosista onkaan! Asioita seurataan kuin jännityskertomusta. Tapahtumien lopputulos paljastetaan vasta lopussa ikään kuin se voisi olla jokin muu. Filmeissä etsitään selitystä. Kysytään miksi. Vastaus jää ilmaan. Vai onko joku joskus päässyt kysymään Hitleriltä tai Stalinilta.
Rauha-mummuni ja Jussi-vaarini ja kaikki teidänkin esi-isänne kuin lumihiutaleita maailmanpalon keskellä. Yhtä avuttomia hallitsemaan kohtaloaan. Mustavalkoisissa dokumenteissa näkyy räjähdyksiä ja tuhoa, mutta ei yhtään ilmaan lentävää ruumista, ei verta, ei yhtään surevaa leskeä.
Sodan aikaisten suomalaisten sankaruus on aitoa. He eivät päässeet valitsemaan osaansa. Se annettiin heille. He ottivat sen, sankarin viitan: pysäyttivät tuhoa kylvävän panssarivaunun pelkkä viinapullo aseenaan, työnsivät takaisin monilukuisemman vihollisen.
Sankaruudella ei ollut sukupuolta. Naisten osa oli yhtä raskas. Kaikki se työ, kaiken murheen ja huolen keskellä. Kaikki ne lasten kysymykset.
Dokumentit ja sanat eivät riitä paljastamaan sotiin liittyviä tunteita: lamaannuttavaa pelkoa, repivää tuskaa, tyhjyyden tunnetta, kun isä, äiti, mies tai vaimo ei enää palaa kotiin.
Olen usein miettinyt sitä, miten ihmeessä miehet ja naiset uskalsivat tehdä sen kaiken. Uskalsivat katsoa omaa kuolemaansa silmästä silmään.
Olen kysynyt asiaa heiltä. Vastaus on aina sama: vanhan ihmisen kyyneleet. Noissa kyyneleissä on surtu kaikkia niitä tovereita, jotka sota vei. Kaikkia niitä unelmia ja toiveita, joita ei enää ollut. Surussa on ollut myös helpotusta siitä, että oma elämä säästyi. Ja ennen kaikkea, että läheiset ihmiset selviytyivät.
Siinä on vastaus! Rintamalle lähdettiin, jotta rakkaimpien ei tarvitsisi kärsiä vieraan sorrosta. Rintamalle lähteneet ovat menneet uhraamaan itsensä, jotta jonkun muun, jälkipolvien, meidän, elämämme voisi jatkua.
Mitä sota-ajan vuosista on jäljellä? Mitä on jäljellä niistä päivistä, jolloin ketään ei jätetty, ei edes kuolleita? Aika vähän. Naapurini kertoi eilen, kuinka pieni tyttö oli alkanut hysteerisesti itkemään bussissa. Hän oli huutanut bussin takaosasta kuljettajalle. Oli pyytänyt päästä pois. ”On ikävä äitiä ja isää! On ikävä äitiä ja isää!!”. Ulos päästyään tyttö oli lähtenyt juoksemaan. Kukaan ei ollut kysynyt, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei ollut lähtenyt juoksemaan perään. Niin paljon ihmisiä, niin paljon yksinäisyyttä.
Jokelan tapahtumat olivat muistutus yksinäisyyden seurauksista. Tragedian keskellä oli myös sankaruutta. Sankari, jonka toiminta synnytti minussa toivon. Antoi mallia rohkeudesta. Aina näihin päiviin asti olin kuvitellut, että uhrautuvuus on kuollut. Että se isovanhempiemme henki, talvisodan henki, ei enää pihise meissä, tämän päivän suomalaisissa.
Helena Kalmi on sankari. Mutta hänkään ei valinnut osaansa. Jokelan koulun rehtori oli jo turvassa, mutta hän päätti silti palata kouluunsa. Hän halusi pelastaa oppilaansa, työtoverinsa. Helena Kalmi oli tämän ajan marttyyri.
Talvi- ja jatkosodan taistelut ovat ohi. Sodan äänet ovat kaikonneet. Mutta toisenlainen taistelu jatkuu. Meitä kutsutaan kantamaan toisiamme. Meiltä kysytään: ”Mitä olet valmis tekemään läheistesi puolesta? Entä vieraan? Oletko valmis kantamaan niitä, jotka kaatuvat? Oletko valmis antamaan omastasi, jotta muutkin saisivat elää?”
Tässäkään taistelussa ei kysytä sukupuolta, ei ikää, ei edes koulumenestystä tai ammattia. Vihollisemme on välinpitämättömyys, itsekkyys, yksinäisyys.
Sotien aikaisilla ihmisillä oli turvansa. Meidän turvamme on sama:
Sä pahan väijytykset turhiks teet,
Sä tuskat liennät, kuivaat kyyneleet.
Miss´on nyt kuolema, sun voittosi.
Kun, Herra Jeesus, olet kilpeni.
Kommentit