Avoin kirje Tuulikki Petäjäniemelle
Luin Helsingin Sanomista nimityksestänne Jokelan koulusurman tapahtumia selvittävän työryhmän johtoon. En ole aivan varma siitä liittyykö alla oleva teksti mitenkään työryhmänne toimenkuvaan, mutta päätin kirjoittaa Teille, koska en osaa vaieta.
Jos ymmärsin artikkelin sisällön oikein, olette paaluttanut Tuusulassa tapahtuneen meidän WTC-tragediaksemme. Olen kanssanne täysin samaa mieltä. Pelkään kuitenkin sitä, että tapahtuneesta ei lopulta oteta onkeen: perustetaan asiaa pohtiva työryhmä, joka antaa loppuraportin, jonka jälkeen voidaan todeta, että kaikki mahdollisuuksien rajoissa oleva on tehty ja sen jälkeen jatketaan, niin kuin koko tragediaa ei olisi tapahtunut. Mielestäni se olisi lähes yhtä rikollista kuin Pekka-Eric Auvisen teko.
Nuorten pahoinvointi on fakta, eikä se johdu nuorista vaan vanhemmuuteen liittyvästä kriisistä. Tämä on asia, jota ei voida koulussa ratkaista, eikä sitä voi ratkaista mikään viranomainen. On kuitenkin olemassa keinoja, joiden avulla voimme pyrkiä käyttämään tehokkaammin ja ennen kaikkea järkevämmin olemassa olevia resursseja.
Toimin historian ja yhteiskunnallisten aineiden opettajana Urjalassa, yläasteella ja lukiossa. Keskustelimme oppilaiden kanssa vain ja ainoastaan Jokelaan liittyvistä asioista neljän päivän ajan jokaisella tunnilla. Tässä muutamia keskusteluissa nousseita ja omiin kokemuksiini perustuvia ajatuksia.
Koulun vastuu
Opetustyö on opettajalle raskasta. Sen tekee raskaaksi koulujen tiivistynyt työskentelytahti, nuorten ongelmien merkittävä lisääntyminen ja opettajan vaikutusmahdollisuuksien väheneminen. Tämä on yhtälö, jonka ratkaiseminen ei koulussa onnistu.
Lasten kasvatus on aiempaa enemmän koulun ja opettajien vastuulla, koska entistä suuremmalla joukolla vanhemmista puuttuu valmiudet olla vanhempia. Opettajan pitää siis olla välittävä aikuinen kaikille, mutta erityisesti todellisia aikuiskontakteja vailla oleville lapsille. Tämä näkyy konkreettisella tavalla esimerkiksi opettajankokouksissa, joissa keskustellaan nykyään todella paljon oppilashuoltoon liittyvistä ongelmista.
”Keskustelu” on liian voimakas sana tähän kohtaan, koska varsinaista keskustelua ei saa käydä. Oppilashuoltoon liittyvä työ on kouluissa keskitetty oppilashuoltotyöryhmälle, jolla ei lain mukaan kuitenkaan ole oikeutta puhua lapsen ongelmista opettajille, ei edes luokanvalvojille, ellei siihen ole vanhempien nimenomaista lupaa. Tästä syystä kuraattorikaan ei esimerkiksi saa kertoa muuta kuin, että lapsella on vaikeuksia.
Osalle opettajista tiedonkulun ongelmat antavat tekosyyn pistää oma pää puskaan. Jos jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa pitäisi selvitellä, mitä jonkun ongelmaisen oppilaan asioiden hoitamiseksi on tehty, jotkut opettajat voivat vedota siihen, etteivät ole tienneet ongelmista.
Kouluissa on todella paljon opettajia, jotka aidosti välittävät oppilaistaan. Moni miettii, itseni tavoin, pitäisikö kipuileva lapsi viedä omaan kotiin turvaan. Näin on myös tehty! Pitkäaikaisempaa ratkaisua se ei kuitenkaan anna.
Sosiaalitoimen ja koulun yhteistyö
Sosiaalitoimi on niin Urjalassa kuin ymmärtääkseni muuallakin ylityöllistetty. Työtä ei lainkaan helpota se, että sosiaali- ja koulutoimen yhteistyö takkuilee. Koulussa ei tiedetä mitä sosiaalitoimessa tiedetään, mutta liian usein oletetaan tietoa olevan. Sosiaalitoimi vetoaa siihen, että mitään ei voida tehdä, jos virallista lastensuojeluilmoitusta ei ole tehty.
Urjalan kunnassa on panostettu oppilashuoltotyöhön. Kädenvääntöä on kuitenkin siitä, kumman momentista kuraattorin palkka maksetaan. Kiistelyllä on konkreettinenkin seuraus: koulutoimen alaisen kuraattorin toimintamahdollisuudet ovat merkittävästi heikommat kuin sosiaalitoimen alaisella.
Tasapäistäminen synnyttää välinpitämättömyyttä
Vuosien varrella olen kysellyt oppilailtani heidän työskentelytavoistaan. Joka vuosi vastaus on sama: 20 oppilaan joukossa 2–5-oppilasta tekee säännöllisesti töitä kotona. Heikkolahjaisten joukossa lahjakkaat selviävät koulusta käytännössä tekemättä mitään. He pärjäävät pitämällä korvansa auki oppitunneilla. Tuntityöskentelyn tahti määräytyy hitaimpien mukaan. Seuraus tästä on, että nopeat turhautuvat ja hitaat menettävät motivaationsa, kun heille ei kyetä antamaan kylliksi erityishuomiota.
Oppilaita on tänä päivänä todella vaikea laittaa seinää vasten. Millään ei voi enää kiristää, koska lasten kanssa on aina joustettu. Esimerkiksi luokalle jättäminen on nykyään erittäin vaikeaa, koska se edellyttää kaikkien osapuolten: opettajien, rehtorin ja lapsen vanhempien yksimielisyyttä siitä, että se olisi kyseisen lapsen kohdalta kannattava ratkaisu.
Ratkaisu olisi antaa oppimisen ammattilaisten eli opettajien koota taitojen tai opiskelumotivaation mukaisia ryhmiä. Laki kuitenkin kieltää kaikki ”tasoryhmät”. Meidän koulussamme oli epävirallinen kokeilu, jossa tehtiin mainittu jako. Alun vastustuksesta huolimatta kaikki, niin vastustaneet opettajat kuin karsinoihin jaetut oppilaatkin kokivat, että oppiminen oli helpompaa, kun tyhmätkin kysymykset uskallettiin esittää tai kun asioissa edettiin ripeästi. Kokeilu oli kuitenkin kuntamme edellisen sivistystoimenjohtajan vaatimuksesta purettava.
Tasapäistämisen seurauksena koulusta tulee merkityksetöntä. Jos lapsi ei joudu tekemään oppimisensa ja arvosanojensa eteen töitä, hyvilläkään tuloksilla ei ole hänelle mitään merkitystä. Samalla katoaa koulunkäynnin mielekkyys; koulunkäynti ei tarjoa riittäviä haasteita. Uskon, että tästä syystä Pekka-Eric Auvisen kaltaiset lahjakkaat oppilaat turhautuvat.
Vanhemmuus velvoittaa
Monessa perheessä jompikumpi vanhemmista tai pahimmassa tapauksessa molemmat vanhemmat vähitellen katoavat pienenkin lapsen elämästä. He eivät ole joko tosiasiallisesti paikalla tai sitten he ovat henkisesti poissaolevia. Ongelmaa on erittäin vaikea kenenkään kodin ulkopuolisen ratkaista. Yksi ratkaisumalli voisi olla vanhemmuusvalmennuksen tehostaminen. Synnytysvalmennusta voisi laajentaa ja yrittää motivoida vanhempia jatkuvaan keskusteluun vanhemmuudesta.
Kattavaa neuvolaverkostoa voisi myös hyödyntää vanhemmuuskasvatuksessa. Neuvolassa käynti näyttää liian usein olevan korvamerkitty äideille. Koko perheen neuvolakäynnit olisivat erinomainen mahdollisuus käynnistää perheen sisällä käytävää keskustelua perheen toimintatavoista ja ongelmista. Vanhemmuuteen liittyy lähes aina jatkuva riittämättömyyden tunne. Olisi ja on helpottavaa kuulla edes se, että jokainen vanhempi painii samojen ongelmien kanssa.
Vanhemmuuskasvatuksessa olisi myös mahdollista hyödyttää koululaitosta. Peruskouluissa järjestetään säännöllisesti vanhempainiltoja. Ongelmana on, että niiden ongelmallisimpien oppilaiden vanhemmat eivät näihin iltoihin koskaan tule. Laki kuitenkin velvoittaa opettajat yhteistyöhön kotien kanssa. Valitettavan usein yhteistyön tekeminen on käytännön tasolla mahdotonta, koska monet vanhemmat eivät yksinkertaisesti halua kuulla lastensa ongelmista.
Jos vanhemmat eivät osoita kiinnostustaan lastensa koulunkäyntiin, vastuu lapsen koulunkäynnistä, erityisopetukseen siirtämisistä, luokalle jättämisistä ynnä muusta pitäisi antaa koululle ja sen henkilökunnalle. Surullisinta on, että joidenkin lasten kohdalla hänen opettajansa täyttää paremmin vanhemmuuden tunnusmerkit kuin oma isä tai äiti. Asetelma on kuitenkin jo lähtökohdiltaan niin raskas, että se väsyttää lapsen lisäksi myös opettajan.
Ratkaisua ei ole, mutta silti on yritettävä
Kuten edellä olen moneen otteeseen sanonut, ongelmavyyhteä ei kenties voida millään keinoilla ratkaista. Silti sitä on yritettävä, koska vanhemmuuden kriisistä käytävän keskustelun on jatkuttava siinä toivossa, että mahdollisimman moni vanhempi muuttaa toimintaperiaatteitaan ja alkaa antaa enemmän aikaa lapselleen työnantajan tai oman itsen asemesta. Vanhempien itsekkyys synnyttää lasten välinpitämättömyyttä ja se jos mikä on tuhoisaa lapselle itselleen ja pahimmillaan myös muille hänen ympärillään.
Voimia tärkeään työhönne.
Jos ymmärsin artikkelin sisällön oikein, olette paaluttanut Tuusulassa tapahtuneen meidän WTC-tragediaksemme. Olen kanssanne täysin samaa mieltä. Pelkään kuitenkin sitä, että tapahtuneesta ei lopulta oteta onkeen: perustetaan asiaa pohtiva työryhmä, joka antaa loppuraportin, jonka jälkeen voidaan todeta, että kaikki mahdollisuuksien rajoissa oleva on tehty ja sen jälkeen jatketaan, niin kuin koko tragediaa ei olisi tapahtunut. Mielestäni se olisi lähes yhtä rikollista kuin Pekka-Eric Auvisen teko.
Nuorten pahoinvointi on fakta, eikä se johdu nuorista vaan vanhemmuuteen liittyvästä kriisistä. Tämä on asia, jota ei voida koulussa ratkaista, eikä sitä voi ratkaista mikään viranomainen. On kuitenkin olemassa keinoja, joiden avulla voimme pyrkiä käyttämään tehokkaammin ja ennen kaikkea järkevämmin olemassa olevia resursseja.
Toimin historian ja yhteiskunnallisten aineiden opettajana Urjalassa, yläasteella ja lukiossa. Keskustelimme oppilaiden kanssa vain ja ainoastaan Jokelaan liittyvistä asioista neljän päivän ajan jokaisella tunnilla. Tässä muutamia keskusteluissa nousseita ja omiin kokemuksiini perustuvia ajatuksia.
Koulun vastuu
Opetustyö on opettajalle raskasta. Sen tekee raskaaksi koulujen tiivistynyt työskentelytahti, nuorten ongelmien merkittävä lisääntyminen ja opettajan vaikutusmahdollisuuksien väheneminen. Tämä on yhtälö, jonka ratkaiseminen ei koulussa onnistu.
Lasten kasvatus on aiempaa enemmän koulun ja opettajien vastuulla, koska entistä suuremmalla joukolla vanhemmista puuttuu valmiudet olla vanhempia. Opettajan pitää siis olla välittävä aikuinen kaikille, mutta erityisesti todellisia aikuiskontakteja vailla oleville lapsille. Tämä näkyy konkreettisella tavalla esimerkiksi opettajankokouksissa, joissa keskustellaan nykyään todella paljon oppilashuoltoon liittyvistä ongelmista.
”Keskustelu” on liian voimakas sana tähän kohtaan, koska varsinaista keskustelua ei saa käydä. Oppilashuoltoon liittyvä työ on kouluissa keskitetty oppilashuoltotyöryhmälle, jolla ei lain mukaan kuitenkaan ole oikeutta puhua lapsen ongelmista opettajille, ei edes luokanvalvojille, ellei siihen ole vanhempien nimenomaista lupaa. Tästä syystä kuraattorikaan ei esimerkiksi saa kertoa muuta kuin, että lapsella on vaikeuksia.
Osalle opettajista tiedonkulun ongelmat antavat tekosyyn pistää oma pää puskaan. Jos jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa pitäisi selvitellä, mitä jonkun ongelmaisen oppilaan asioiden hoitamiseksi on tehty, jotkut opettajat voivat vedota siihen, etteivät ole tienneet ongelmista.
Kouluissa on todella paljon opettajia, jotka aidosti välittävät oppilaistaan. Moni miettii, itseni tavoin, pitäisikö kipuileva lapsi viedä omaan kotiin turvaan. Näin on myös tehty! Pitkäaikaisempaa ratkaisua se ei kuitenkaan anna.
Sosiaalitoimen ja koulun yhteistyö
Sosiaalitoimi on niin Urjalassa kuin ymmärtääkseni muuallakin ylityöllistetty. Työtä ei lainkaan helpota se, että sosiaali- ja koulutoimen yhteistyö takkuilee. Koulussa ei tiedetä mitä sosiaalitoimessa tiedetään, mutta liian usein oletetaan tietoa olevan. Sosiaalitoimi vetoaa siihen, että mitään ei voida tehdä, jos virallista lastensuojeluilmoitusta ei ole tehty.
Urjalan kunnassa on panostettu oppilashuoltotyöhön. Kädenvääntöä on kuitenkin siitä, kumman momentista kuraattorin palkka maksetaan. Kiistelyllä on konkreettinenkin seuraus: koulutoimen alaisen kuraattorin toimintamahdollisuudet ovat merkittävästi heikommat kuin sosiaalitoimen alaisella.
Tasapäistäminen synnyttää välinpitämättömyyttä
Vuosien varrella olen kysellyt oppilailtani heidän työskentelytavoistaan. Joka vuosi vastaus on sama: 20 oppilaan joukossa 2–5-oppilasta tekee säännöllisesti töitä kotona. Heikkolahjaisten joukossa lahjakkaat selviävät koulusta käytännössä tekemättä mitään. He pärjäävät pitämällä korvansa auki oppitunneilla. Tuntityöskentelyn tahti määräytyy hitaimpien mukaan. Seuraus tästä on, että nopeat turhautuvat ja hitaat menettävät motivaationsa, kun heille ei kyetä antamaan kylliksi erityishuomiota.
Oppilaita on tänä päivänä todella vaikea laittaa seinää vasten. Millään ei voi enää kiristää, koska lasten kanssa on aina joustettu. Esimerkiksi luokalle jättäminen on nykyään erittäin vaikeaa, koska se edellyttää kaikkien osapuolten: opettajien, rehtorin ja lapsen vanhempien yksimielisyyttä siitä, että se olisi kyseisen lapsen kohdalta kannattava ratkaisu.
Ratkaisu olisi antaa oppimisen ammattilaisten eli opettajien koota taitojen tai opiskelumotivaation mukaisia ryhmiä. Laki kuitenkin kieltää kaikki ”tasoryhmät”. Meidän koulussamme oli epävirallinen kokeilu, jossa tehtiin mainittu jako. Alun vastustuksesta huolimatta kaikki, niin vastustaneet opettajat kuin karsinoihin jaetut oppilaatkin kokivat, että oppiminen oli helpompaa, kun tyhmätkin kysymykset uskallettiin esittää tai kun asioissa edettiin ripeästi. Kokeilu oli kuitenkin kuntamme edellisen sivistystoimenjohtajan vaatimuksesta purettava.
Tasapäistämisen seurauksena koulusta tulee merkityksetöntä. Jos lapsi ei joudu tekemään oppimisensa ja arvosanojensa eteen töitä, hyvilläkään tuloksilla ei ole hänelle mitään merkitystä. Samalla katoaa koulunkäynnin mielekkyys; koulunkäynti ei tarjoa riittäviä haasteita. Uskon, että tästä syystä Pekka-Eric Auvisen kaltaiset lahjakkaat oppilaat turhautuvat.
Vanhemmuus velvoittaa
Monessa perheessä jompikumpi vanhemmista tai pahimmassa tapauksessa molemmat vanhemmat vähitellen katoavat pienenkin lapsen elämästä. He eivät ole joko tosiasiallisesti paikalla tai sitten he ovat henkisesti poissaolevia. Ongelmaa on erittäin vaikea kenenkään kodin ulkopuolisen ratkaista. Yksi ratkaisumalli voisi olla vanhemmuusvalmennuksen tehostaminen. Synnytysvalmennusta voisi laajentaa ja yrittää motivoida vanhempia jatkuvaan keskusteluun vanhemmuudesta.
Kattavaa neuvolaverkostoa voisi myös hyödyntää vanhemmuuskasvatuksessa. Neuvolassa käynti näyttää liian usein olevan korvamerkitty äideille. Koko perheen neuvolakäynnit olisivat erinomainen mahdollisuus käynnistää perheen sisällä käytävää keskustelua perheen toimintatavoista ja ongelmista. Vanhemmuuteen liittyy lähes aina jatkuva riittämättömyyden tunne. Olisi ja on helpottavaa kuulla edes se, että jokainen vanhempi painii samojen ongelmien kanssa.
Vanhemmuuskasvatuksessa olisi myös mahdollista hyödyttää koululaitosta. Peruskouluissa järjestetään säännöllisesti vanhempainiltoja. Ongelmana on, että niiden ongelmallisimpien oppilaiden vanhemmat eivät näihin iltoihin koskaan tule. Laki kuitenkin velvoittaa opettajat yhteistyöhön kotien kanssa. Valitettavan usein yhteistyön tekeminen on käytännön tasolla mahdotonta, koska monet vanhemmat eivät yksinkertaisesti halua kuulla lastensa ongelmista.
Jos vanhemmat eivät osoita kiinnostustaan lastensa koulunkäyntiin, vastuu lapsen koulunkäynnistä, erityisopetukseen siirtämisistä, luokalle jättämisistä ynnä muusta pitäisi antaa koululle ja sen henkilökunnalle. Surullisinta on, että joidenkin lasten kohdalla hänen opettajansa täyttää paremmin vanhemmuuden tunnusmerkit kuin oma isä tai äiti. Asetelma on kuitenkin jo lähtökohdiltaan niin raskas, että se väsyttää lapsen lisäksi myös opettajan.
Ratkaisua ei ole, mutta silti on yritettävä
Kuten edellä olen moneen otteeseen sanonut, ongelmavyyhteä ei kenties voida millään keinoilla ratkaista. Silti sitä on yritettävä, koska vanhemmuuden kriisistä käytävän keskustelun on jatkuttava siinä toivossa, että mahdollisimman moni vanhempi muuttaa toimintaperiaatteitaan ja alkaa antaa enemmän aikaa lapselleen työnantajan tai oman itsen asemesta. Vanhempien itsekkyys synnyttää lasten välinpitämättömyyttä ja se jos mikä on tuhoisaa lapselle itselleen ja pahimmillaan myös muille hänen ympärillään.
Voimia tärkeään työhönne.
Kommentit