Jokela, miten tähän tilanteeseen on tultu
Otsikon mukaisesti aion tosiaan käsitellä Jokelan tapahtumia useassa eri kirjoituksessa. Tässä ensimmäisessä osassa keskityn syihin. Siis siihen, mistä Jokelan tapahtumat kertovat.
En aio kertoa mielipiteitäni siitä, miksi Pekka-Eric Auvinen teki niin kuin teki. Todellisista motiiveista emme varmaan koskaan saa tietää, koska poika itse ei ole kertomassa meille elämäntarinaansa. Olisi sitä paitsi ylimielistä väittää ymmärtävänsä nuoren pojan ajatuksen juoksua; jokainen ihminen on yksilö, jokaisella on oma tarinansa.
Let´s get two things straight: ensinnäkin Pekka-Eric Auvinen ei ole "18-vuotias mies" vaan hylätty lapsi ja siksi toisekseen, hänen kaltaisiaan lapsia on jokaisessa vähänkin isommassa Suomen koulussa. Olen kirjoittanut heistä useissa teksteissäni (mm. Ei laaksoa, ei kukkulaa pari päivää sitten ja Ihan sama-tekstissä viime toukokuussa). Emme siis päässeet "ongelmasta" Pekan ammuttua itsensä. Sama saattaa tapahtua uudelleen, varsinkin nyt kun meillä on ennakkotapaus ja samankaltaisessa tilanteessa olevilla esikuva.
Monesta suusta kuultu lause, jonka mukaan pojan kotitausta normaali, on typerä yksinkertaistus. Kukaan vastuunsa tunteva "normaali" vanhempi ei päästä lastaan siihen tilaan. Pekan vanhemmat ovat todennäköisesti ajatelleet lapsensa kasvavan parhaiten, jos hänen annetaan pienestä pitäen itse hoitaa asiansa. Pekka on vähitellen kasvanut eroon vanhemmistaan, todennäköisesti myös ystäväpiiristään. Pojan tila on takuulla jossain vaiheessa paljastunut vanhemmille, mutta tässä vaiheessa poika on kenties ollut jo vanhempiensa avun ulottumattomissa tai he eivät ole yksinkertaisesti uskaltaneet puuttua poikansa asioihin.
Tapahtuneelle on valtavan paljon syitä, mutta uskon, että Jokelan tapahtumat kertovat karua kieltään aikamme Suuresta Ongelmasta, nimittäin vanhemmuuden kriisistä. Vanhempien tehtävänä on kasvattaa lapsensa. Välillä se merkitsee nyrkkeilysäkkinä olemista, mutta sitä vanhemmuus on ja sen vastuun jokainen vanhempi ottaa kantaakseen saadessaan lapsia!
Monen "asiantuntijan" suusta on myös kuultu lause, jonka mukaan vastuu hoitoon ohjaamisesta on opettajilla. Näinkin asia on, mutta oppilaan vaikeuksien havaitseminen on sattumanvaraista. Varsinkin lukiossa työskentely on niin intensiivistä ja aikataulu niin kireä, ettei yksittäisen oppilaan mielenterveysongelmia kykene havaitsemaan. Samoja kursseja käyvät oppilaat ovat siinä mielessä paremmassa asemassa, että he ovat keskenään enemmän tekemisissä ja siksi huomaavat ongelmat. Nykymuotoisessa luokattomassa lukiossa yksi hukkuu massaan. Ikätovereidenkin on varmasti vaikea havaita sitä, milloin jonkun "kollegan" omaksuma rooli kertoo syvemmästä kriisistä.
Pekka-Eric Auvisen kaltaisia nuoria on siis kouluissamme paljon. Monet heistä saavat kipuiluvaiheen jälkeen elämänsä tasapainoon päästyään murrosiästä, alkaessaan seurustella ja irroittautuessa sitä kautta lapsuudenkodistaan. Toiset ajautuvat väärään seuraan ja kuolevat nuorena alkoholin tai huumeiden yliannostukseen. Jotkut selviytyvät elämässään pitkällekin ilman, että kukaan pistää poikkeuksellisuutta merkille, koska yksilöä tukevat yhteisöt ja turvaverkot ovat katoamassa. Jossain vaiheessa malja sitten saattaa ryöpsähtää yli.
Olennaista on mielestäni ymmärtää, että Pekankin tekemiin tekoihin on olemassa selitys. Kukaan ei tartu aseeseen hetken mielijohteesta. Ja kun kerran selitys on olemassa, on myös olemassa keinoja auttaa näitä hädänalaisia. Vaikeudet on kuitenkin havaittava tarpeeksi ajoissa ja tukitoimiin tarvitaan koko yhteisöä. Tukitoimet merkitsevät taloudellisia uhrauksia, mutta ne ovat välttämättömiä. Tässä pelissä nappuloina on ihmishenkiä.
Juhani Tamminen kenties käyttäisi näistä päivistä ilmausta momentum. Meidän suomalaisten on aika noteerata se missä mennään, tehdä tilanteesta tarvittavat johtopäätökset ja selkeästi muuttaa tapaamme ajatella yhteisöistämme ja sen pienimmistä. Apu on kohdennettava hädänalaisille. Muutoin ansaitsemme tulla tuomituiksi heitteillejätöstä.
En aio kertoa mielipiteitäni siitä, miksi Pekka-Eric Auvinen teki niin kuin teki. Todellisista motiiveista emme varmaan koskaan saa tietää, koska poika itse ei ole kertomassa meille elämäntarinaansa. Olisi sitä paitsi ylimielistä väittää ymmärtävänsä nuoren pojan ajatuksen juoksua; jokainen ihminen on yksilö, jokaisella on oma tarinansa.
Let´s get two things straight: ensinnäkin Pekka-Eric Auvinen ei ole "18-vuotias mies" vaan hylätty lapsi ja siksi toisekseen, hänen kaltaisiaan lapsia on jokaisessa vähänkin isommassa Suomen koulussa. Olen kirjoittanut heistä useissa teksteissäni (mm. Ei laaksoa, ei kukkulaa pari päivää sitten ja Ihan sama-tekstissä viime toukokuussa). Emme siis päässeet "ongelmasta" Pekan ammuttua itsensä. Sama saattaa tapahtua uudelleen, varsinkin nyt kun meillä on ennakkotapaus ja samankaltaisessa tilanteessa olevilla esikuva.
Monesta suusta kuultu lause, jonka mukaan pojan kotitausta normaali, on typerä yksinkertaistus. Kukaan vastuunsa tunteva "normaali" vanhempi ei päästä lastaan siihen tilaan. Pekan vanhemmat ovat todennäköisesti ajatelleet lapsensa kasvavan parhaiten, jos hänen annetaan pienestä pitäen itse hoitaa asiansa. Pekka on vähitellen kasvanut eroon vanhemmistaan, todennäköisesti myös ystäväpiiristään. Pojan tila on takuulla jossain vaiheessa paljastunut vanhemmille, mutta tässä vaiheessa poika on kenties ollut jo vanhempiensa avun ulottumattomissa tai he eivät ole yksinkertaisesti uskaltaneet puuttua poikansa asioihin.
Tapahtuneelle on valtavan paljon syitä, mutta uskon, että Jokelan tapahtumat kertovat karua kieltään aikamme Suuresta Ongelmasta, nimittäin vanhemmuuden kriisistä. Vanhempien tehtävänä on kasvattaa lapsensa. Välillä se merkitsee nyrkkeilysäkkinä olemista, mutta sitä vanhemmuus on ja sen vastuun jokainen vanhempi ottaa kantaakseen saadessaan lapsia!
Monen "asiantuntijan" suusta on myös kuultu lause, jonka mukaan vastuu hoitoon ohjaamisesta on opettajilla. Näinkin asia on, mutta oppilaan vaikeuksien havaitseminen on sattumanvaraista. Varsinkin lukiossa työskentely on niin intensiivistä ja aikataulu niin kireä, ettei yksittäisen oppilaan mielenterveysongelmia kykene havaitsemaan. Samoja kursseja käyvät oppilaat ovat siinä mielessä paremmassa asemassa, että he ovat keskenään enemmän tekemisissä ja siksi huomaavat ongelmat. Nykymuotoisessa luokattomassa lukiossa yksi hukkuu massaan. Ikätovereidenkin on varmasti vaikea havaita sitä, milloin jonkun "kollegan" omaksuma rooli kertoo syvemmästä kriisistä.
Pekka-Eric Auvisen kaltaisia nuoria on siis kouluissamme paljon. Monet heistä saavat kipuiluvaiheen jälkeen elämänsä tasapainoon päästyään murrosiästä, alkaessaan seurustella ja irroittautuessa sitä kautta lapsuudenkodistaan. Toiset ajautuvat väärään seuraan ja kuolevat nuorena alkoholin tai huumeiden yliannostukseen. Jotkut selviytyvät elämässään pitkällekin ilman, että kukaan pistää poikkeuksellisuutta merkille, koska yksilöä tukevat yhteisöt ja turvaverkot ovat katoamassa. Jossain vaiheessa malja sitten saattaa ryöpsähtää yli.
Olennaista on mielestäni ymmärtää, että Pekankin tekemiin tekoihin on olemassa selitys. Kukaan ei tartu aseeseen hetken mielijohteesta. Ja kun kerran selitys on olemassa, on myös olemassa keinoja auttaa näitä hädänalaisia. Vaikeudet on kuitenkin havaittava tarpeeksi ajoissa ja tukitoimiin tarvitaan koko yhteisöä. Tukitoimet merkitsevät taloudellisia uhrauksia, mutta ne ovat välttämättömiä. Tässä pelissä nappuloina on ihmishenkiä.
Juhani Tamminen kenties käyttäisi näistä päivistä ilmausta momentum. Meidän suomalaisten on aika noteerata se missä mennään, tehdä tilanteesta tarvittavat johtopäätökset ja selkeästi muuttaa tapaamme ajatella yhteisöistämme ja sen pienimmistä. Apu on kohdennettava hädänalaisille. Muutoin ansaitsemme tulla tuomituiksi heitteillejätöstä.
Kommentit
Auvisen tapaus toivottavasti herätti kouluissa tajuamaan kuinka tärkeää on saada apua - niin koulussa kuin kotonakin. Kuraattorien määrää tulisi lisätä - kokemuksella voin sanoa että yksi kuraattori ei ehdi hoitaa niitä kaikkia 300-500 oppilasta. Aina joku jää yli. Jokaisessa koulussa on aina se oppilas, joka on eniten kaiken pilkan kohteena. Hän saattaa huonolla onnella olla 10 vuoden jälkeen yhtä täynnä vihaa kuin Auvinen. Columbinen tapaus antoi Auviselle ilmeisesti esimerkin toimia, entä antaako Jokelan tapaus tälle kiusatulle ns. luvan toimia tällätavoin? Loppupeleissä sitä ei voi edes ruveta arvailemaan, mutta ihminen on arvaamaton ja tapaus voi hyvinkin toistua.
Jokelan tapauksen "jälkipuinti" hoidettiin jokaisessa Suomen koulussa omalla tavallaan, jossain hyvin ja jossain taas ei niin hyvin.
Suurta hämmästystä meidän lukiomme opiskelijoissa herätti tapa jolla asia täällä kuitattiin - hiljainen hetki aamulla ja se siitä. Jokainen ihminen tietysti käsittelee tämän asian omalla tavallaan, mutta ne joille puhuminen on oikea tapa olisivat varmasti halunneet keskustella asiasta koulussa. Opettajilta kysyessä selityksenä tuli se, että tapaus tuli täysin yllätyksenä.
Eikö kouluissa ole mitään tiettyä toimintatapaa tälläisen varalle?
Tietysti on "kriisikansioita" joissa opastetaan miten toimia jonkun OMAN koulun oppilaan kuollessa, tai henkilökunnan jäsenen. Missä on "koko yhteiskuntaa koskettavan tragedian" käsittelyopas?
Pitkä kommentti, mutta toivottavasti lähtee edes jotain irti.
Olisin itsekin toivonut, että asiaa olisi puitu järjestelmällisesti. Tilanne ei kuitenkaan ole ohi. Surutyö jatkuu ainakin omilla tunneillani niin pitkään kuin tarve vaatii. Seija ja muut ovat takuulla samaa mieltä.
Nyt kun tapauksen yksityiskohdat alkavat selviämään niin täytyy tunnustaa, että raivo kasvaa. Ihan käsittämätöntä julmuutta. Ihan itseäni säästääkseni olen päättänyt olla lukematta kaikkia juttuja. Voimia kaikille.