AA-kerhon kokous
Olen Jarmo. Olen opettaja. Opettajuus on ollut elämässäni 90-luvun alusta. Vuosituhannen taitteen jälkeen opettajuusongelma on muuttunut hallitsevaksi elämässäni. Lähelläni olevat kärsivät ongelmastani vuosi vuodelta enemmän.
Olen sukuni ensimmäinen opettaja. Ongelman ei siis voi sanoa olevan osaltani perintöä edellisiltä sukupolvilta. Vanhempani eivät ole opettajia. Jälkikasvuni on omaksunut minulta huonoja tapoja ja pelkään, että he perivät isänsä asenteen ja toimintatavat. Siksi olen herännyt ja todennut tarvitseni apua.
En osaa sanoa, mistä ongelmat osaltani alkoivat. Jossain vaiheessa erehdyin luulemaan, että tiedän jostakin jotakin. Siitä lähtien olen alkanut neuvoa toisia elämään niin kuin itse oikeaksi katson. Jos joku ei ole ottanut oivallisista neuvostani vaaria, olen leimannut hänet mielessäni tyhmäksi tai arvostelukyvyttömäksi.
Mikään ongelma ei ole liian suuri ratkaistavakseni. Olen mielipidekone, vaikka en tiedä mitään mistään (jalkapalloa lukuunottamatta). Jos läheiseni ajautuvat elämässään vaikeuksiin, olen herkkä nuuskimaan ne, mutta en jaksa kuunnella heitä vaan ratkaisen heidän vaikeutensa pikkusormen heilautuksella. Samalla ihmettelen, miten aikuiset ihmiset ajautuvat tällaisiin ongelmiin.
Oirehdin näkyvästi. Tarvitsen vain pienen sytykkeen ja alan pitää puhetta. Äänensävyyni tulee saarnaava sävy. Äänensävyni laskee oktaavilla. Jos huomaan, että yleisöni ei kiinnitä "maestroon" huomiota, puheeseeni tulee uhkaava sävy: "Kuunnelkaa minua. Minulla on Tärkeää Sanottavaa!" Puheenvuoroni ovat pitkiä. Säälittävimmilläni nostan oikean käteni etusormen pystyyn. 3-vuotias poikani on tiedostanut ongelmani itseäni kirkkaammin. Hän toteaa, että "isi opettaa sormella."
Tunnen olevani yksin ongelmani kanssa. Pelkään, että kohta karkoitan ihmisiä ympäriltäni. Opettajuuteni syö kohta kaiken inhimillisen ja herkkyyden minussa. Siksi koen, että minun on tullut aika ottaa elämääni uusi suunta.
Kiitos.
Olen sukuni ensimmäinen opettaja. Ongelman ei siis voi sanoa olevan osaltani perintöä edellisiltä sukupolvilta. Vanhempani eivät ole opettajia. Jälkikasvuni on omaksunut minulta huonoja tapoja ja pelkään, että he perivät isänsä asenteen ja toimintatavat. Siksi olen herännyt ja todennut tarvitseni apua.
En osaa sanoa, mistä ongelmat osaltani alkoivat. Jossain vaiheessa erehdyin luulemaan, että tiedän jostakin jotakin. Siitä lähtien olen alkanut neuvoa toisia elämään niin kuin itse oikeaksi katson. Jos joku ei ole ottanut oivallisista neuvostani vaaria, olen leimannut hänet mielessäni tyhmäksi tai arvostelukyvyttömäksi.
Mikään ongelma ei ole liian suuri ratkaistavakseni. Olen mielipidekone, vaikka en tiedä mitään mistään (jalkapalloa lukuunottamatta). Jos läheiseni ajautuvat elämässään vaikeuksiin, olen herkkä nuuskimaan ne, mutta en jaksa kuunnella heitä vaan ratkaisen heidän vaikeutensa pikkusormen heilautuksella. Samalla ihmettelen, miten aikuiset ihmiset ajautuvat tällaisiin ongelmiin.
Oirehdin näkyvästi. Tarvitsen vain pienen sytykkeen ja alan pitää puhetta. Äänensävyyni tulee saarnaava sävy. Äänensävyni laskee oktaavilla. Jos huomaan, että yleisöni ei kiinnitä "maestroon" huomiota, puheeseeni tulee uhkaava sävy: "Kuunnelkaa minua. Minulla on Tärkeää Sanottavaa!" Puheenvuoroni ovat pitkiä. Säälittävimmilläni nostan oikean käteni etusormen pystyyn. 3-vuotias poikani on tiedostanut ongelmani itseäni kirkkaammin. Hän toteaa, että "isi opettaa sormella."
Tunnen olevani yksin ongelmani kanssa. Pelkään, että kohta karkoitan ihmisiä ympäriltäni. Opettajuuteni syö kohta kaiken inhimillisen ja herkkyyden minussa. Siksi koen, että minun on tullut aika ottaa elämääni uusi suunta.
Kiitos.
Kommentit