Ei laaksoa, ei kukkulaa
Isänmaallisena ihmisenä ja ankarana jalkapallomiehenä olen tietysti seurannut tarkkaan Suomen maajoukkueen, The Huuhkajien, edesottamuksia meneillään olevissa EM-karsinnoissa. Täytyy suoraan tunnustaa, että ennen karsintojen alkamista en olisi ikinä uskonut Suomen peleillä olevan tässä vaiheessa merkitystä.
En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa tekstiäni jalkapallosta vaan koulutuksesta. Olen nimittäin pistänyt merkille, että joukkueessa on selkeä kahtiajako. Kaikilla maajoukkueen hyökkäyspeliin osallistuvilla on nimittäin jollakin tavalla poikkeuksellinen tausta. Eremenkon veljekset ovat puolittain venäläisiä, Shefki Kuqi on Kosovon albaani, Jonatan Johansson on alkujaan suomenruotsalainen, samoin Daniel Sjölund. Teemu Tainio, jota voidaan vanhemman Eremenkon ohella pitää Litmasen manttelinperijänä, on alkujaan Ruotsin rajalta Torniosta. Joukkueessa ei siis ole yhtään ns. kantasuomalaista hyökkäyspeliin osallistuvaa pelaajaa. "Suomalaisten" tehtävänä on lähinnä huolehtia siitä, että omassa päässä ei soi, eli rikkoa vastustajan peliä.
Näen tässä laajempia taustoja. Mielestäni tämä kertoo karua kieltä paitsi suomalaisesta jalkapallokoulutuksesta niin myös koulutuksesta yleensä. Suomalaisissa kouluissa ja valmentamisessa ei ole tilaa henkilökohtaisen taidon kehittämiseen. Jokaisen oletetaan suorittavan tonttinsa, eikä kenenkään edes haluta nousevan massasta. "Yksilöurheilijat" on tapana leimata vaarallisiksi sooloilijoiksi, jotka vaarantavat koko pelin. Näitä varten on olemassa monenlaisia sanktiomenetelmiä, joiden avulla lahjakkaat ihmiset saadaan poisoppimaan erityislahjakkuutensa ja kehittämään niitä taidota, joita muilla jo on!
Suomessa on erittäin voimakas sosiaalinen kontrolli, jonka olemme sisäistäneet jo äidinmaidosta. Olemme kasvaneet sen keskellä ja se vaikuttaa lähes kaikkeen elämässämme, erityisesti siihen kuinka suhtaudumme elämään: elämä on taistelu, jonka päätteeksi kuollaan. Valonpilkahduksia on vähän ja jos niitä omalle kohdalle sattuu, ihmiset ympärillä pitävät huolen siitä, että kenenkään jalat eivät pääse irtaantumaan maasta.
Jalkapallossa niin kuin elämässäkin on kuitenkin niin, että mitään uutta ei synny, eikä otteluita voiteta, jos kukaan ei uskalla yrittää. Elämä ja peli menee vastuunsiirtelyksi ja siihen, että alamme vain odottamaan elämän hopealangan katkaisevaa iskua.
Antiikin Roomassa voittosan sotapäällikön kunniaksi järjestettiin triumfi, jossa sankari kuljetettiin juhlakulkueen keskellä kantotuolissa. Yhden orjan tehtävänä oli kuiskata hallitsijan korvaan: "Muista, että olet vain kuolevainen!". Suomessa sankareille (muillekin kuin formulakuskeille) pitäisi järjestää samanlainen kunnianosoitus. "Orjan" suuhun sopisi meidän kohdallamme pikemminkin lause: "Muista, että olet yksilö, Jumalan kuva".
En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa tekstiäni jalkapallosta vaan koulutuksesta. Olen nimittäin pistänyt merkille, että joukkueessa on selkeä kahtiajako. Kaikilla maajoukkueen hyökkäyspeliin osallistuvilla on nimittäin jollakin tavalla poikkeuksellinen tausta. Eremenkon veljekset ovat puolittain venäläisiä, Shefki Kuqi on Kosovon albaani, Jonatan Johansson on alkujaan suomenruotsalainen, samoin Daniel Sjölund. Teemu Tainio, jota voidaan vanhemman Eremenkon ohella pitää Litmasen manttelinperijänä, on alkujaan Ruotsin rajalta Torniosta. Joukkueessa ei siis ole yhtään ns. kantasuomalaista hyökkäyspeliin osallistuvaa pelaajaa. "Suomalaisten" tehtävänä on lähinnä huolehtia siitä, että omassa päässä ei soi, eli rikkoa vastustajan peliä.
Näen tässä laajempia taustoja. Mielestäni tämä kertoo karua kieltä paitsi suomalaisesta jalkapallokoulutuksesta niin myös koulutuksesta yleensä. Suomalaisissa kouluissa ja valmentamisessa ei ole tilaa henkilökohtaisen taidon kehittämiseen. Jokaisen oletetaan suorittavan tonttinsa, eikä kenenkään edes haluta nousevan massasta. "Yksilöurheilijat" on tapana leimata vaarallisiksi sooloilijoiksi, jotka vaarantavat koko pelin. Näitä varten on olemassa monenlaisia sanktiomenetelmiä, joiden avulla lahjakkaat ihmiset saadaan poisoppimaan erityislahjakkuutensa ja kehittämään niitä taidota, joita muilla jo on!
Suomessa on erittäin voimakas sosiaalinen kontrolli, jonka olemme sisäistäneet jo äidinmaidosta. Olemme kasvaneet sen keskellä ja se vaikuttaa lähes kaikkeen elämässämme, erityisesti siihen kuinka suhtaudumme elämään: elämä on taistelu, jonka päätteeksi kuollaan. Valonpilkahduksia on vähän ja jos niitä omalle kohdalle sattuu, ihmiset ympärillä pitävät huolen siitä, että kenenkään jalat eivät pääse irtaantumaan maasta.
Jalkapallossa niin kuin elämässäkin on kuitenkin niin, että mitään uutta ei synny, eikä otteluita voiteta, jos kukaan ei uskalla yrittää. Elämä ja peli menee vastuunsiirtelyksi ja siihen, että alamme vain odottamaan elämän hopealangan katkaisevaa iskua.
Antiikin Roomassa voittosan sotapäällikön kunniaksi järjestettiin triumfi, jossa sankari kuljetettiin juhlakulkueen keskellä kantotuolissa. Yhden orjan tehtävänä oli kuiskata hallitsijan korvaan: "Muista, että olet vain kuolevainen!". Suomessa sankareille (muillekin kuin formulakuskeille) pitäisi järjestää samanlainen kunnianosoitus. "Orjan" suuhun sopisi meidän kohdallamme pikemminkin lause: "Muista, että olet yksilö, Jumalan kuva".
Kommentit