Jokela, 7/11, miten tästä eteenpäin?
Syyskuun 12. vuonna 2001 Yhdysvaltain kansalaiset heräsivät toisenlaiseen aamuun. Maailma oli muuttunut. Pelko oli astunut ennenkokemattomalla tavalla ihmisten arkipäivään.
WTC-iskuista lähtien USA alkoi etsiä syyllisiä maansa ulkopuolelta. Ulkopoliittinen linja muuttui agressiivisemmaksi. USA julisti presidenttinsä suulla hakevansa terroristit vaikka kiven alta ja kostavansa kokemansa kärsimyksen.
Syyskuun 11. oli siis käännekohta amerikkalaisten elämässä. Marraskuun 7. pitäisi meillä merkitä vastaanvanlaista ajanlaskun saranakohtaa, jolloin kehitys alkoi kulkea toiseen suuntaan. Jos nimittäin niin ei tapahdu, pahoinvointi tulee entisestään lisääntymään ja mahdollisuus Jokelan tragedian uusintamiseen kasvaa.
Olen käsitellyt Jokelan tapahtumia päässäni ja oppitunneillani niin paljon, että tunnen jo fyysistä kipua pelkästä nimestä. Silti tunnen tarvetta päästä jonkinlaiseen tilinpäätökseen murhenäytelmän suhteen. Olennaisinta tässä vaiheessa lienee, mitä Jokelan tapahtumista voidaan oppia ja miten tämä voidaan jatkossa välttää. Mitään takuuta onnistumisesta ei ole, mutta Jokelan tapahtumat kertovat niin suuresta pahoinvoinnista, että jotenkin meidän on nuorison tilanteeseen reagoitava. Puheiden aika on ohi, nyt on saatava aikaan konkreettisia tekoja nuorten hyväksi.
Nuorison pahoinvointi on tosiasia, sen tietää lähes jokainen lasten kanssa työtä tekevä. Nuorisossa on entistä enemmän niitä, jotka joutuvat elämään ilman vanhempia vaikka muodollisesti kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Opettajakunta on näiden ongelmien kanssa jokseenkin voimaton. Suurimmalle osalle lapsista riittää se arkipäiväinen tuki, mitä vanhemmat ja muut lähellä olevat aikuiset voivat hänelle antaa. On valitettavasti myös niitä, jotka tarvitsevat pitkäaikaista terapeuttista hoitoa. Mitä pikemmin nämä lapset saadaan hoitoon, sitä paremmin heitä pystytään auttamaan.
Yhteiskunnan on löydettävä keinoja tukea vanhemmuutta. Jos lapsen ja häntä hoitavien vanhempien välille syntyy tiivis side, tätä yhteyttä ei mikään kykene katkaisemaan. Esimerkiksi työnantajien on tuettava vanhempainvapaille haluavia työntekijöitään. Vanhempien mielenterveyteen on kiinnitettävä huomiota. Mielenterveysongelmista kärsiviltä vanhemmilta on otettava lapset turvaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kouluissa on oltava tilaa kaikille. Persoonallisuudet on hyväksyttävä, jos he eivät aiheuta ongelmia muille oppilaille. Nuorison on saatava kouluissa onnistumisen kokemuksia, koska sitä kautta heille kasvaa terve käsitys omasta itsestään ja he löytävät helpommin oman paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Kaiken kaikkiaan nyt on siirryttävä puheista tekoihin. Nuorisoon on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Lähtökohtana täytyy todella olla avun antaminen, eikä vaikeuksien lisääminen.
Kaikkea ei kuitenkaan voi jättää "viranomaisten" tehtäväksi. Yksinkertainen tosiasia on, että meidän on alettava pitää huolta toisistamme. Kyllä, olen sitä mieltä, ettemme ole niin tehneet. Emme saa enää juosta karkuun, kun läheisellä on vaikeaa. Emme saa valikoida tilanteita, jolloin haluamme olla toistemme kanssa. Todellinen ystävyys on mukanaoloa toistemme elämässä sen ylä- ja alamäissä.
Kukaan meistä ei voi olla varma, ettemme koskaan itse ajaudu vaikeuksiin. Tee muille niin kuin haluaisit muiden tekevän itsellesi. Ole apuna niin saat apua. Rakasta niin tulet rakastetuksi. Ystävät ovat valopilkkuja pimeässä yössä; pelastusrenkaita myrskyävässä meressä.
WTC-iskuista lähtien USA alkoi etsiä syyllisiä maansa ulkopuolelta. Ulkopoliittinen linja muuttui agressiivisemmaksi. USA julisti presidenttinsä suulla hakevansa terroristit vaikka kiven alta ja kostavansa kokemansa kärsimyksen.
Syyskuun 11. oli siis käännekohta amerikkalaisten elämässä. Marraskuun 7. pitäisi meillä merkitä vastaanvanlaista ajanlaskun saranakohtaa, jolloin kehitys alkoi kulkea toiseen suuntaan. Jos nimittäin niin ei tapahdu, pahoinvointi tulee entisestään lisääntymään ja mahdollisuus Jokelan tragedian uusintamiseen kasvaa.
Olen käsitellyt Jokelan tapahtumia päässäni ja oppitunneillani niin paljon, että tunnen jo fyysistä kipua pelkästä nimestä. Silti tunnen tarvetta päästä jonkinlaiseen tilinpäätökseen murhenäytelmän suhteen. Olennaisinta tässä vaiheessa lienee, mitä Jokelan tapahtumista voidaan oppia ja miten tämä voidaan jatkossa välttää. Mitään takuuta onnistumisesta ei ole, mutta Jokelan tapahtumat kertovat niin suuresta pahoinvoinnista, että jotenkin meidän on nuorison tilanteeseen reagoitava. Puheiden aika on ohi, nyt on saatava aikaan konkreettisia tekoja nuorten hyväksi.
Nuorison pahoinvointi on tosiasia, sen tietää lähes jokainen lasten kanssa työtä tekevä. Nuorisossa on entistä enemmän niitä, jotka joutuvat elämään ilman vanhempia vaikka muodollisesti kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Opettajakunta on näiden ongelmien kanssa jokseenkin voimaton. Suurimmalle osalle lapsista riittää se arkipäiväinen tuki, mitä vanhemmat ja muut lähellä olevat aikuiset voivat hänelle antaa. On valitettavasti myös niitä, jotka tarvitsevat pitkäaikaista terapeuttista hoitoa. Mitä pikemmin nämä lapset saadaan hoitoon, sitä paremmin heitä pystytään auttamaan.
Yhteiskunnan on löydettävä keinoja tukea vanhemmuutta. Jos lapsen ja häntä hoitavien vanhempien välille syntyy tiivis side, tätä yhteyttä ei mikään kykene katkaisemaan. Esimerkiksi työnantajien on tuettava vanhempainvapaille haluavia työntekijöitään. Vanhempien mielenterveyteen on kiinnitettävä huomiota. Mielenterveysongelmista kärsiviltä vanhemmilta on otettava lapset turvaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Kouluissa on oltava tilaa kaikille. Persoonallisuudet on hyväksyttävä, jos he eivät aiheuta ongelmia muille oppilaille. Nuorison on saatava kouluissa onnistumisen kokemuksia, koska sitä kautta heille kasvaa terve käsitys omasta itsestään ja he löytävät helpommin oman paikkansa tässä yhteiskunnassa.
Kaiken kaikkiaan nyt on siirryttävä puheista tekoihin. Nuorisoon on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Lähtökohtana täytyy todella olla avun antaminen, eikä vaikeuksien lisääminen.
Kaikkea ei kuitenkaan voi jättää "viranomaisten" tehtäväksi. Yksinkertainen tosiasia on, että meidän on alettava pitää huolta toisistamme. Kyllä, olen sitä mieltä, ettemme ole niin tehneet. Emme saa enää juosta karkuun, kun läheisellä on vaikeaa. Emme saa valikoida tilanteita, jolloin haluamme olla toistemme kanssa. Todellinen ystävyys on mukanaoloa toistemme elämässä sen ylä- ja alamäissä.
Kukaan meistä ei voi olla varma, ettemme koskaan itse ajaudu vaikeuksiin. Tee muille niin kuin haluaisit muiden tekevän itsellesi. Ole apuna niin saat apua. Rakasta niin tulet rakastetuksi. Ystävät ovat valopilkkuja pimeässä yössä; pelastusrenkaita myrskyävässä meressä.
Kommentit