Jokela, johdanto

Teksti julkaistiin Aamulehdessä tänään, lauantaina marraskuun11. päivänä. Hioin sitä vielä vähän, mm. otsikkoa. Valitettavasti taitaa olla niin, että ne perheet, joiden pitäisi herätä, eivät ajattele asian koskevan heitä.

Luokkakuvamme on lyöty rikki

Jokelan tapahtumat kertovat koko suomalaisen yhteiskunnan kriisistä. Ongelmaa ei voida eristää kouluyhteisön sisälle ja kun näin on, kriisiapukin pitää ulottaa koko yhteiskuntaamme. Puhumme myös ongelmasta, jota ei voida ulkoistaa maamme hallituksen hoidettavaksi. Tämä koskee kaikkia meitä suomalaisia aikuisia. Olemme viimeisellä rajalla; jos emme muuta suhtautumista elämäämme ja erityisesti lapsiimme, teemme peruuttamattoman virheen.

Jokelan koulun tapahtumat kertovat ennen kaikkea kahdesta pitkään näköpiirissämme olleesta ilmiöstä: vanhemmuuden kriisistä ja kylmenneestä tunneilmastosta. Luokkakuvassa istuu jokainen meistä. Tuo kuva on lyöty rikki, palaset ovat levällään ja särö jää olemaan vaikka saisimme palaset paikalleen.

Väärin valinta, jonka me suomalaiset voimme nyt tehdä, on väittää, että kuva on ehjä. Jos tässä tilanteessa laitamme päämme pensaaseen ja yritämme vain jatkaa elämäämme ikään kuin ongelmaa ei olisi, epätasapaino jää olemaan ja lapsillemme jää se käsitys, ettei tapahtumalla ollut merkitystä. Jotkut lapsista saattavat myös jäädä sen harhakuvan valtaan, ettei murhenäytelmää oikeasti koskaan tapahtunut tai että Auvinen teki oikein.

Menetyksessä on myös mahdollisuus. Murhe raivaa tilaa tunne-elämäämme ja vaikka se myös sitoo voimia, murheen pysäyttäminä kykenemme paremmin näkemään sen, mikä on elämässämme tärkeää. Voimme kenties myös asetella elämämme peruspalikoita uuteen järjestykseen. Jokela on Suomi pienoiskoossa. Tapahtumat olisi voitu välttää, jos Pekka-Eric Auvisen lähellä olevat ihmiset, erityisesti hänen vanhempansa, olisivat kyenneet näkemään oman napansa ulkopuolelle.

Pekka-Eric Auvinen ei ole ”18-vuotias mies”. Hän on hylätty lapsi. Per-Eric Auvinen ei myöskään ole yksittäinen ongelmatapaus, joka poistui hänen ammuttuaan itsensä. Samassa tilassa olevia lapsia on jokaisessa suomalaisessa koulussa. Eivätkä he ole hulluja. He ovat heitteillejätettyjä, jotka ovat jääneet läsnä olevan aikuisen apua vaille.

Moni ”asiantuntija” on syyttänyt tapahtuneesta opettajia kysellen, miksi Auvisia ei ohjata hoitoon. Auvisia on valitettavasti tällä hetkellä niin paljon, että kaikille ei riitä avun antajia. Isoissa kouluissa yksittäisen lapsen ongelmat jäävät usein huomaamatta ja pienissä kouluissa loppuvat resurssit. Emmekä me opettajat voi mennä elämään oppilaittemme koteihin tekemään ratkaisuja ja hoitamaan moraalikasvatusta varsinaisten vanhempien puolesta.

Tärkein apu, mitä me aikuiset voimme tässä tilanteessa lapsillemme antaa, on olla paikalla ja kuunnella. Jokaisella Pekka-Ericillä on oma tarinansa. Jos alamme tyypilliseen tapaamme ratkaista asioita aikuisen määrätietoisuudella, väheksymme lapsiamme ja heidän ongelmiaan. Olemme kuin lääkäri, joka määrää lääkkeet potilaan oireita kuulematta.

Meidän kouluyhteisössä olevien ja kriistyötä tekevien on myös tunnistettava omat tuntemuksessa ja oltava itsellemme armollisia. Kriisityö on niin raskasta ja sitovaa, ettei oman itsensä auttamiselle ole mahdollisuutta. Oma suru jää surematta.