Wilmots ja Conte puntarissa
EM-kisojen pikantti mauste on siinä, että mikään Suomen kaltainen rupusakki ei kisoihin pääsisi. Siksi kaltaiseni futisnarkkarin takapuoli joutuu seuraavien viikkojen aikana koville. Männävuosilta on liian paljon esimerkkejä peleistä, jotka olen jättänyt väliin, koska: "Iranin kaltainen joukkue ei kerta kaikkiaan voi pelata hienoa futista!"
Oma kokemukseni on, että jok´ikinen vuosi jokin maista on noussut mustaksi hevoseksi. Siksi mitään joukkuetta ei myöskään voi ulosliputtaa. Menestykseen tarvitaan noin kaksi asiaa: 1. valmentaja, jolla on kirkas näkemys omasta pelitavasta, pelitapaan sopivia pelaajia, kyky iskostaa tuo pelitapa joukkueen jokaisen jäsenen selkäytimeen ja taktista älykkyyttä reagoida pelin aikana ja 2. riittävän laadukas, sekä LEVÄNNYT ja nälkäinen joukkue, jossa jokainen yksilö alistuu noudattamaan kollektiivista pelitapaa.
Espanjalla on kaikki muut tekijät ok, paitsi tuo korostamani levännyt joukkue. Todella moni espanjalainen pelasi vielä toukokuun lopussa mestareitten liigan loppuottelussa ja siksi en usko joukkueen tällä kertaa voittavan. Pitkän turnauksen loppupuolella Espanjan raskaasti kuormitettu kalusto alkaa menettää teräänsä, koska turnausrasitusta ei voi jakaa liian monella penkillä aloittavalle pelaajalle.
Huuhkajilla oli erinomainen tilaisuus toimia sparraajina kahdelle EM-kisoihin osallistuvalle maalle. Belgialle, joka monen paperissa kuuluu kisojen suosikkeihin, sekä Italialle, jonka pelaajamateriaali ei näytä kestävän vertailua muiden huippumaiden rinnalla. Nuo kaksi peliä osoittivat, että näistä kahdesta joukkueesta Italia on valmiimpi kisojen alkuun.
Jos näiden kahden maan, Belgian ja Italian, pelaajamateriaali asetettaisiin puntariin, Belgia olisi merkittävästi raskaampi. Huuhkajat saivat (tuurilla ja kiitos Hradeckyn torjuntojen) haalittua Belgia-matsista tasurin, mutta tulos ei antanut syytä tuuletuksiin. Kokonaisuutena Huuhkajien esitys oli hyökkäyspäässä niin aneeminen. Tässä hetkessä merkittävämpää oli, että tasapeli osoitti Belgian puolustuspään ja ylipäätään puolustuspelaamisen olevan täysin sekaisin.
On suuri sääli, että Belgia hukkaa kultaisen sukupolvensa sen vuoksi, että penkin päähän on istutettu pelaajalegenda, eikä esimerkiksi Antonio Conten kaltaista taktista neroa. Belgian heikko kohta on puolustus, varsinkin sen oikea laita. Kuinka ollakaan Huuhkajat tekivät johtomaalinsa juuri tuolta laidalta. Minulla oli tilaisuus kysyä oikean pakin probleemasta itseltään professori Martti Kuuselalta. Mara totesi, että Belgialla olisi laittaa kyseisellä paikalle esimerkiksi Anderlechtin Vanden Borre. Jostakin syystä Wilmots ei kuitenkaan halua kyseistä miestä käyttää, vaan uhraa mieluummin suosikkinsa ankkuripelaaja Witzelin kyseiselle tontille.
Huuhkajien 2-0 tappio Italialle osoitti yhden asian: älkäämme tälläkään kertaa ulosliputtako Azzurreja! Presidenttimme U. K. Kekkosen ajatuksia mukaillen: jos on mahdollisuus valita, onko sekaisin puolustus tahi hyökkäys, valitsen hetkeäkään epäröimättä hyökkäyksen. Italian Pyhä Kolminaisuus Buffon, Bonucci, Chiellini (BBC + ehkä myös Barzagli) on edelleen timanttia. Hyökkäyspäässä huomioni keskittyi ikuiseen lupaukseen El Shaarawyyn, joka alkaa vähitellen lunastamaan lupauksia. Italialla on heittää keskikentällekin kokenutta, taitavaa ja aggressiivista kalustoa (Motta, Parola ja de Rossi), joten joukkue on muutakin kuin legendaarinen puolustuslinja.
En siis usko Belgiaan, enkä Espanjaan. En myöskään Saksaan. Italian puolesta olen valmis heittämään roposen jos toisenkin, mutta onko sekään aivan mestariainesta? Jatkan tarinaa huomenna.
Oma kokemukseni on, että jok´ikinen vuosi jokin maista on noussut mustaksi hevoseksi. Siksi mitään joukkuetta ei myöskään voi ulosliputtaa. Menestykseen tarvitaan noin kaksi asiaa: 1. valmentaja, jolla on kirkas näkemys omasta pelitavasta, pelitapaan sopivia pelaajia, kyky iskostaa tuo pelitapa joukkueen jokaisen jäsenen selkäytimeen ja taktista älykkyyttä reagoida pelin aikana ja 2. riittävän laadukas, sekä LEVÄNNYT ja nälkäinen joukkue, jossa jokainen yksilö alistuu noudattamaan kollektiivista pelitapaa.
Espanjalla on kaikki muut tekijät ok, paitsi tuo korostamani levännyt joukkue. Todella moni espanjalainen pelasi vielä toukokuun lopussa mestareitten liigan loppuottelussa ja siksi en usko joukkueen tällä kertaa voittavan. Pitkän turnauksen loppupuolella Espanjan raskaasti kuormitettu kalusto alkaa menettää teräänsä, koska turnausrasitusta ei voi jakaa liian monella penkillä aloittavalle pelaajalle.
Huuhkajilla oli erinomainen tilaisuus toimia sparraajina kahdelle EM-kisoihin osallistuvalle maalle. Belgialle, joka monen paperissa kuuluu kisojen suosikkeihin, sekä Italialle, jonka pelaajamateriaali ei näytä kestävän vertailua muiden huippumaiden rinnalla. Nuo kaksi peliä osoittivat, että näistä kahdesta joukkueesta Italia on valmiimpi kisojen alkuun.
Jos näiden kahden maan, Belgian ja Italian, pelaajamateriaali asetettaisiin puntariin, Belgia olisi merkittävästi raskaampi. Huuhkajat saivat (tuurilla ja kiitos Hradeckyn torjuntojen) haalittua Belgia-matsista tasurin, mutta tulos ei antanut syytä tuuletuksiin. Kokonaisuutena Huuhkajien esitys oli hyökkäyspäässä niin aneeminen. Tässä hetkessä merkittävämpää oli, että tasapeli osoitti Belgian puolustuspään ja ylipäätään puolustuspelaamisen olevan täysin sekaisin.
On suuri sääli, että Belgia hukkaa kultaisen sukupolvensa sen vuoksi, että penkin päähän on istutettu pelaajalegenda, eikä esimerkiksi Antonio Conten kaltaista taktista neroa. Belgian heikko kohta on puolustus, varsinkin sen oikea laita. Kuinka ollakaan Huuhkajat tekivät johtomaalinsa juuri tuolta laidalta. Minulla oli tilaisuus kysyä oikean pakin probleemasta itseltään professori Martti Kuuselalta. Mara totesi, että Belgialla olisi laittaa kyseisellä paikalle esimerkiksi Anderlechtin Vanden Borre. Jostakin syystä Wilmots ei kuitenkaan halua kyseistä miestä käyttää, vaan uhraa mieluummin suosikkinsa ankkuripelaaja Witzelin kyseiselle tontille.
Huuhkajien 2-0 tappio Italialle osoitti yhden asian: älkäämme tälläkään kertaa ulosliputtako Azzurreja! Presidenttimme U. K. Kekkosen ajatuksia mukaillen: jos on mahdollisuus valita, onko sekaisin puolustus tahi hyökkäys, valitsen hetkeäkään epäröimättä hyökkäyksen. Italian Pyhä Kolminaisuus Buffon, Bonucci, Chiellini (BBC + ehkä myös Barzagli) on edelleen timanttia. Hyökkäyspäässä huomioni keskittyi ikuiseen lupaukseen El Shaarawyyn, joka alkaa vähitellen lunastamaan lupauksia. Italialla on heittää keskikentällekin kokenutta, taitavaa ja aggressiivista kalustoa (Motta, Parola ja de Rossi), joten joukkue on muutakin kuin legendaarinen puolustuslinja.
En siis usko Belgiaan, enkä Espanjaan. En myöskään Saksaan. Italian puolesta olen valmis heittämään roposen jos toisenkin, mutta onko sekään aivan mestariainesta? Jatkan tarinaa huomenna.
Kommentit