Kaupungin valtias
Media toitottaa samaa viestiä tunnista toiseen: pommiepäily siellä, väkivaltaisuuksia tuolla. Tuntuu siltä kuin USA olisi rantautunut Eurooppaan. USA, jossa poliisi ampui kuoliaaksi 59 henkilöä tämän vuoden ensimmäisen 24 päivän aikana. Tosiasia kuitenkin on, että naapurustosi ei ole yhtään sen vaarallisempi kuin oli vaikkapa vuosi sitten. Vaikka maahamme on "tulvinut" pakolaisia. Vaikka Pariisissa kuoli 130 ihmistä. Vaikka sitä ja vaikka tätä. Tosiasia nimittäin on, että tutkimusten mukaan väkivallan määrä maailmalla vähenee vuosi vuodelta.
Mutta miksi niin suuren määrän kuolonuhreja USA:ssa? Ennen muuta aseiden suuri lukumäärä per asukas ja juuri nuo viholliskuvat, joita media moukaroi mieliimme. Alamme epäillä olevamme vaarassa ja luolamies meissä herää.
Toisaalta mediaakaan ei ole aihetta yksin syyttää. Se poimii uutisiksi ne tapahtumat, jotka nyt kangastelevat ihmisten mielissä. Niillä on tässä hetkessä suuri uutisarvo. Höristämme korviamme kuulemaan, onko "Eurooppa Pariisin iskujen jälkeen" -kertomukseen saatu tänään uutta kerrottavaa.
En väitä, etteikö Isis ja muut kauhua kylvävät järjestöt olisi aidosti vaarallisia. Mutta väitän, että jos alamme pelkäämään toisiamme, Isis ja kumppanit ovat saaneet tahtonsa läpi ja me alamme tanssia heidän pillinsä mukaan. Kehityssuunta on huolestuttava. Orwellin "1984"-kirjassa kuvailema yhteiskunta on tänään lähempänä kuin se oli eilen. Hyväksymme Isoveljen valvovan katseen, koska ajattelemme sen olevan kollektiiville hyödyksi. Pelkään, että siirrymme pitkin askelin kohti yhteiskuntaa, jossa yksilönvapauksia on vähemmän ja moderaattorien nyörit kahlitsevat verkkokeskusteluja entistä tiukemmin. Muutos tuskin vaikuttaa suuresti allekirjoittaneen elämää. Olenhan valkoihoinen ja jokseenkin sujuvaa suomea suoltava suomalainen mies Suomessa. Mutta juuri siinä piilee jutun juoni. En valinnut osaani. Se tuli minulle syntymäoikeutena. Samalla tavalla kuin joku kaltaiseni sattui syntymään Damaskoksessa. Kaupungissa, jossa pelkoon on oikeasti aihetta.
Tunsin omantunnon pistoksen, kun kuuntelin republikaanien esivaaliehdokas Donald Trumpin uhkailuja "satojentuhansien syyrialaisten pakolaisten aiheuttamasta vaarasta." Tunsin häpeää, jopa vihaa siitä, millaiseksi maailma ympärilläni muuttuu. Että maailman mahtavimmaksi johtajaksi on ehdolla mies, joka tietoisesti suoltaa suustaan asioita, jotka tietää valheeksi! Ja että on toisia, jotka uskovat. Ylistetty ellei suorastaan palvottu amerikkalainen johtaja Steve Jobs varmasti kääntyi haudassaan Trumpin jorinat kuultuaan. Hänen isänsä nimi oli Abdulfattah Jandali ja hänen kotimaansa oli juuri tuo Trumpin kiroama Syyria.
Minua surettavat ne ihmiset, jotka joutuvat kokemaan tämän kaiken seurauksena syrjintää. Erityisesti ne syyrialaiset, jotka aidosti elävät pelon vallassa Isisin ja muiden terrorijärjestöjen uhan alla jossakin tuolla kaukana. Syyrialaiset joiden nenien edestä länsimaat nyt yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa.
Mutta minua surettavat myös ne ihmiset meidän lähellämme, jotka ajetaan nurkkaan syyttä suotta. Surettaa niiden perheiden puolesta, jotka joutuvat kokemaan vihamielisiä katseita, jopa sanoja, vaikka ovat asuneet täällä kenties vuosikymmeniä ja jotka haluavat olla kanssamme rakentamassa tästä maasta parempaa. Miehiä ja naisia, joille ei anneta töitä sen vuoksi, että heidän nimensä on Abdullah, Aisha tai Hakim. Tai siksi, että nainen käyttää huivia.
Vielä voimme muuttaa virran suuntaa. Jos emme anna Pelon ja sen lapsen Vihan asettua asumaan sydämeemme. Avatkaamme ovemme hädänalaisille, koska se on paras keino julistaa maailmalle, että tämä maa on meidän. Ei terrorismin, eikä pelon.
Mutta miksi niin suuren määrän kuolonuhreja USA:ssa? Ennen muuta aseiden suuri lukumäärä per asukas ja juuri nuo viholliskuvat, joita media moukaroi mieliimme. Alamme epäillä olevamme vaarassa ja luolamies meissä herää.
Toisaalta mediaakaan ei ole aihetta yksin syyttää. Se poimii uutisiksi ne tapahtumat, jotka nyt kangastelevat ihmisten mielissä. Niillä on tässä hetkessä suuri uutisarvo. Höristämme korviamme kuulemaan, onko "Eurooppa Pariisin iskujen jälkeen" -kertomukseen saatu tänään uutta kerrottavaa.
En väitä, etteikö Isis ja muut kauhua kylvävät järjestöt olisi aidosti vaarallisia. Mutta väitän, että jos alamme pelkäämään toisiamme, Isis ja kumppanit ovat saaneet tahtonsa läpi ja me alamme tanssia heidän pillinsä mukaan. Kehityssuunta on huolestuttava. Orwellin "1984"-kirjassa kuvailema yhteiskunta on tänään lähempänä kuin se oli eilen. Hyväksymme Isoveljen valvovan katseen, koska ajattelemme sen olevan kollektiiville hyödyksi. Pelkään, että siirrymme pitkin askelin kohti yhteiskuntaa, jossa yksilönvapauksia on vähemmän ja moderaattorien nyörit kahlitsevat verkkokeskusteluja entistä tiukemmin. Muutos tuskin vaikuttaa suuresti allekirjoittaneen elämää. Olenhan valkoihoinen ja jokseenkin sujuvaa suomea suoltava suomalainen mies Suomessa. Mutta juuri siinä piilee jutun juoni. En valinnut osaani. Se tuli minulle syntymäoikeutena. Samalla tavalla kuin joku kaltaiseni sattui syntymään Damaskoksessa. Kaupungissa, jossa pelkoon on oikeasti aihetta.
Tunsin omantunnon pistoksen, kun kuuntelin republikaanien esivaaliehdokas Donald Trumpin uhkailuja "satojentuhansien syyrialaisten pakolaisten aiheuttamasta vaarasta." Tunsin häpeää, jopa vihaa siitä, millaiseksi maailma ympärilläni muuttuu. Että maailman mahtavimmaksi johtajaksi on ehdolla mies, joka tietoisesti suoltaa suustaan asioita, jotka tietää valheeksi! Ja että on toisia, jotka uskovat. Ylistetty ellei suorastaan palvottu amerikkalainen johtaja Steve Jobs varmasti kääntyi haudassaan Trumpin jorinat kuultuaan. Hänen isänsä nimi oli Abdulfattah Jandali ja hänen kotimaansa oli juuri tuo Trumpin kiroama Syyria.
Minua surettavat ne ihmiset, jotka joutuvat kokemaan tämän kaiken seurauksena syrjintää. Erityisesti ne syyrialaiset, jotka aidosti elävät pelon vallassa Isisin ja muiden terrorijärjestöjen uhan alla jossakin tuolla kaukana. Syyrialaiset joiden nenien edestä länsimaat nyt yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa.
Mutta minua surettavat myös ne ihmiset meidän lähellämme, jotka ajetaan nurkkaan syyttä suotta. Surettaa niiden perheiden puolesta, jotka joutuvat kokemaan vihamielisiä katseita, jopa sanoja, vaikka ovat asuneet täällä kenties vuosikymmeniä ja jotka haluavat olla kanssamme rakentamassa tästä maasta parempaa. Miehiä ja naisia, joille ei anneta töitä sen vuoksi, että heidän nimensä on Abdullah, Aisha tai Hakim. Tai siksi, että nainen käyttää huivia.
Vielä voimme muuttaa virran suuntaa. Jos emme anna Pelon ja sen lapsen Vihan asettua asumaan sydämeemme. Avatkaamme ovemme hädänalaisille, koska se on paras keino julistaa maailmalle, että tämä maa on meidän. Ei terrorismin, eikä pelon.
Kommentit