Stockholms Stolthet

Tele2-areena ei ollut täynnä. Ei edes puolillaan. Stadionille oli pakkautunut 10 641 katsojaa, mikä tarkoitti, että kaksi kolmasosaa paikoista oli tyhjänä. Olen nähnyt kovia kansainvälisen tason jalkapallo-otteluita kotimaan lisäksi Hollannissa ja Englannissa, mutta tämä oli ensimmäinen kokemukseni Ruotsista.

Ennakko-odotukseni olivat kaikesta huolimatta korkealla, koska olin lukenut paljon Ruotsissa pelanneiden suomalaisten haastatteluja, joissa nämä olivat kehuneet Elitserienin tasoa ja tunnelmaa. Ennakko-odotuksille antoi katetta sekin, että kotijoukkue Djurgården oli tuossa vaiheessa (7.5.2014) sarjassa kakkosena ja vastustaja Kalmar viidentenä. Suomalaisia ei kummankaan joukkueen kokoonpanossa kuitenkaan ollut, mutta esimerkiksi Daniel Sjölund teki DIF:ssä pitkän uran (2003-2012).

Tuomarin viheltäessä pelin käyntiin tapahtui jotakin minulle ennen kokematonta: yleisö nousi ylös ja alkoi laulaa ja taputtaa. "Okei, ilmeisesti seisomme ensimmäisen minuutin", ajattelin . Minuutin kuluttua väki kuitenkin jatkoi seisomistaan ja niin kävi viiden minuutinkin kohdalla. Seisoimme koko pelin ajan! Yleisö oli suorastaan fantastisesti mukana tunnelmassa, vaikka taululla komeilivat tutut kiikarit ja maalipaikat jäivät ottelussa kaiken kaikkiaan hyvin vähiin.

Seisomisen lisäksi otteluelämyksessä oli kaksi huomion arvoista asiaa. Olen esimerkiksi Englannissa ehtinyt tottua siihen, että ainakin kolmannes fanien energiasta kuluu vastustajan pelaajien ja kannattajien provosoimiseen. Tämä pitää sisällään törkeimmät koskaan kuulemani alatyylin heitot, laulut ja käsimerkit. Fanikatsomossa on ollut ymmärrykseni mukaan ok käyttäytyä kuin puolirikollinen.

Tele2-areenalla ei näkynyt eikä kuulunut merkkiäkään tuollaisesta. Kaikki huomio keskittyi kotijoukkueen kannattamiseen eli ruotsalaisittain tjämppaamiseen. Katsomonosien välillä käytiin huutokeskustelua, jossa pääty tai sivukatsomo huusi huudon, johon toinen vastasi. Esimerkiksi juuri tuo "Tjämpa!","Djurgården!"-huuto jatkui usean minuutin "vuoropuheluna". Ainoa, joka sai lokaa niskaansa, oli ottelun tuomari. Hänellä ei totta vieköön ollut paras päivänsä. 51. minuutilla hän heitti kotijoukkueen pelaajan Tor Öyvind Hovdan kentältä suoralla punaisella kortilla, vaikka minä ainakaan en nähnyt tilanteessa kuin korkeintaan keltaisen kortin arvoisan taklauksen.

Mielenkiintoista ottelussa oli myös paikalle tulleen reilun 10-tuhantisen yleisön koostumus. Näköhavaintoni perusteella sanoisin, että neljä viidesosaa katsojista oli noin 20-vuotiaita siististi pukeutuneita nuoria ruotsalaismiehiä, jotka saapuivat otteluun juuri ennen alkua, syleilivät ja paukuttelivat toisiaan selkään ja kannustivat kotijoukkuetta koko sydämensä pohjasta. Missään muualla en ole nähnyt ikä- tai sukupuolijakaumaltaan yhtä homogeenista yleisöä.

Kotiyleisön suurin suosikki oli ulosajon jälkeen yksinäisenä hyökkääjänä pelannut Erton Fejzullahu. Jugoslaviassa vuonna 1988 syntynyt Erton oli kieltämättä mielenkiintoinen pätikkä. Paras maalitilanne tuli aivan ottelun lopulla, kun Erton sai pallon noin 20 metrin päässä maalista. Viuhuva kääntölaukaus sinkautti pallon niukasti maalin yli. Fejzullahu on nykyään Ruotsin kansalainen ja esiintynyt myös maajoukkueessa viidesti tehden niissä peräti kolme maalia. Hän olikin ainoa yksittäinen pelaaja, joka tuntui kotijoukkueen kannattajien mielestä saaneen ottelusta puhtaat paperit.

Ottelun aikana tuli mieleeni se, kuinka helposti tuollaisella taustalla pelaava pelaaja voi toisissa olosuhteissa olla tuon samaisen kannattajajoukon vihan kohde.

Onko olemassa jokin tehokkaampi keino vähentää eri kansallisuuksien välisiä jännitteitä kuin ulkomaalaistaustaisten pelaajien kannattaminen omassa joukkueessa? Erton Fejzullahu, Mitrovicassa syntynyt lahjakas pelimies, on Tukholman Ylpeyden (Stockholms Stolthet, DIF:n tunnus) suurin tähti. Eläköön jalkapallo, maailman suurin rauhanprojekti!