Nuija

Nelinkertaisena maratonarina tunne on tuttu: 32-35 kilometrin kohdalla tulee sellainen vankkumaton ajatus, että metriäkään en enää pääse, en tahdo, enkä kykene astelemaan. Tunne on ollut vahva, suorastaan musertava. Olen itkenyt elämän tuskaani ulos, tehnyt kuolemaa. Hidasta ja kivuliasta. Tuntenut vain kipua, jaloissa, keuhkoissa, joka paikassa. Ihmisten virta on kulkenut ohitseni, mutta en ole piitannut. Millään ei ole ollut väliä, kaikkein vähiten jollain typerällä juoksemisella.

Lopulta se on noussut: alkukantainen viha, suoranainen raivo. Minähän en luovuta! En perkele luovuta (siinä tilassa kiroilee)! Tukholmassa 2008 etsin tahtoni aina talvisodasta asti (kornia, tiedän kyllä). Vieraalle maaperälle ei ole tultu luovuttamaan! Olen nostanut pääni ja lähtenyt matkaan. Joka kerta olen maaliin päässyt. Nostanut käteni korkealle euforian tilassa ja kiittänyt Jumalaa. En niinkään siitä, että pääsin maaliin. Vaan siitä, että voitin mukavuuden haluni, voitin kuoleman tuskat. Se kasvattaa rintakarvoja. Sen jälkeen tuntee itsensä mieheksi. Jos se olisi helpompaa, palkinto (karvat) jäisi saavuttamatta.

190 lukuvuoden päivää on lähes yhtä kova rasitus. Viimeiset viikot ovat täyttä tuskaa. Uni ei tule silmään. Lähimmäiset vain yksinkertaisesti katoavat. Ihmisestä, minusta, tulee suorittava kone. Olen kuvannut (ontuvasti) tilaa vertaamalla sitä Särkänniemessä, ehkä muuallakin olevaan nuijapeliin. Edessäsi on reikäinen pöytä. Pitelet kourassasi nuijaa. Idea on siinä, että jostakin reiästä ponnahtaa otus (onko se myyrä?), joka pitää kumauttaa nuijalla. Se on lukuvuoden loppupeli. Työtehtävät ovat myyriä, jotka pitää kumauttaa kuntoon. Halki, poikki ja pinoon. Jos kumauttaa liian hiljaa, otus (työtehtävä) ponnahtaa uudelleen eteesi.

Pelin edetessä myyriä ponnahtelee esiin tiuhempaan tahtiin. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä se on osoitus huonosta suunnittelusta, mutta niin siinä tapahtuu. Hoen itselleni samaa mantraa: "Keep your eye on the ball" eli "pidä katse pallossa". Koska jos katsoo muualle eli laskee suojauksen, homma karkaa käsistä. Se tarkoittaa sitä, että työt eivät tule ajoissa tehdyksi. Oppilaat eivät saa ajoissa arvosanoja tai jotain yhtä katastrofaalista. Moni tuli nytkin sanomaan minulle esimerkiksi, että "5 päivää lomaan. Mahtaa tuntua mukavalta?" Sanoin jokaiselle, että ei ole, eikä tunnu. Jos päästää loman päähänsä, mopo karkaa.

No nyt työ on tehty. Loma on tässä ja nyt. Silti ruumis on valmis komauttamaan nuijalla. Viime yönä huomasin olevani hereillä vielä puoli kahdelta ja tekemässä työlistaa seuraavalle päivälle. Ruumis ymmärtää, jos ymmärtää, vasta parin viikon jälkeen.

Maratoniin verrattuna tässä on se ero, että rintakarvat eivät kasva. Tässä työssä ei varsinaisesti pääse koskaan maaliin. Työn tulosta ei näe, koska se (oppilaat) vain lähtevät ja uutta pukkaa tulemaan. Se on ikiliikkuja. Mitään ulkoista muutosta, josta voisit sanoa, että tuo on minun työni tulosta, ei ole eikä näy. Siksi minäkin mietin, että pitäisikö tehdä jotain oikeita töitä. Että näkisi muutoksen. Pääsisi maaliin. Saisi karvoitusta paljaaseen rintaansa, eikä tarvitse keksiä itselleen mitään muuta kiusaa, kuten kaiken maailman juoksukisoja, joiden avulla tuntea itsensä mieheksi.